Kundun valkokangas

Näinä mielenkiintoisina aikoina, jolloin median rakentama maailma tuntuu ihan oikeasti kuin Charles Mansonin fantasiaunelta, jossa joku raiskaa siellä ja joku tappaa täällä, eikä ketään edes enää teititellä, paitsi hampurilaisravintoloissa, on jotenkin luonnollista, että Tiibet alkaa kuulostamaan oikein mukavalta. Ainakin kaukaiselta. Tai kuulostaisi, elleivät kiinalaiset jo olisi siellä. Eli sekin siitä sitten.

Mutta onneksi meillä on Dalai Lama. Ainakin amerikkalaisen elokuvan mukaan. Näyttää siltä, että Tiibetistä ja sen maallisesta ja uskonnollisesta johtajasta on tullut viime aikaisen Hollywood-tuotannon uusi lemmikki ja Tähtilipun rinnalle kelpaava maailman omatunto ja miksei pelastajakin. No, mikä ettei. Se on mukavan kaukana, ja josta harvalla on omakohtaisia kokemuksia, joten vielä harvempi tulee rutisemaan vääristelystä. Mutta ennen kaikkea Tiibet on poliittisesti korrekti kohde, sillä kommarikinuskien invaasion myötä se on oiva ja ristiriidaton hyvän ja pahan sekä pienen ja suuren taistelukenttä. Ja tällaisia asetelmia Hollywood on aina rakastanut. Kuluttajille voidaan jälleen tarjota purukumia, jonka maku kestää kulman taakse. Joukon jatkeeksi on nyt julkaistu uusin Tiibet ja Dalai Lama -aiheinen purukumi nimeltään Kundun, jonka ohjaajana on amerikkalaisen elokuvan kaanoniin ehdottomasti kuuluva Martin Scorsese. Aihe voi tuntua ensituntumalta oudolta tämän miehen tuotantoon tottuneelta - mutta eikös mitä, tässäkin on omat teemalliset jatkumonsa Scorsesen edellisiin elokuviin.

Kolmastoista Dalai Lama on kuollut. Pitkällisten etsintöjen jälkeen hänelle löydetään seuraaja, pieni poika, joka erotetaan perheestään ja otetaan munkkien kasvatettavaksi eristäytyneen luostarielämän kohtuun. Seuraa fyysistä ja henkistä kasvua, eksistentiaalisia ja moraalisia kysymyksiä, vaeltelua siellä sun täällä - ja kiinalaisinvaasio. Nuoren Dalai Laman on tehtävä ratkaisunsa: jäädäkö vaiko lähteä. Kumpaankohan hän päätyy?

Satuelokuva ja kasvukertomus

Sudenpesä (1973), Mafiaveljet (1990) ja Viattomuuden aika (1993) ovat osaltaan saaneet Kundunissa jatkoa. Myös Scorsesen tuorein käsittelee yksilön yhteisöään kohtaan tuntemia velvollisuuden tunteita sekä painetta ja ristiriitaa, joka syntyy, kun hän ryhtyy etsimään tilaa myös itselleen. Tämän suhteen Kundun on kasvukertomus, sillä Dalai Lamalle tie on lopultakin selvä ilman kolmen edellisen elokuvan kaltaisia tuhoisia seurauksia. Toisaalta kyseessä on myös maalailevien maisemaotosten uskomattoman visuaalinen sekä kansatieteellisen värikylläinen satuelokuva, jossa köyhän talonpoikaisperheen vesa nostetaan vedä-miekka-kivestä-jos-olet-valittu - tapaisen kohtauksen jälkeen maailman rakkaudenlähettilääksi ja rauhantuojaksi, buddhaksi maan päälle.

Kundun on hidas, viipyilevä ja viittaileva. Se kertoo tarinansa päähenkilönsä kautta ja katsojalle kerrotaan vain se, mitä ympäröivästä maailmasta eristetty nuori ja kokematon Dalai Lama näkee ja kokee. Ja silti Scorsese kertoo taitavasti paljon enemmän. Mies kahleissa, vaivautunut mutta toisaalta kaikkitietävä tunnelma kaiken kokeneiden hallintomiesten kohdatessa nuoren ja uteliaan mielen jne. ovat kaikki viestejä, jotka laajentavat elokuvan kuvaaman maailman ulos luostarista. Jälleen kerran tarkkaavaisella katsojalla on tilaisuus olla päähenkilöä tietävämpi. Tarinahan itsessään on kevyt, mikä on luonnollista, kun muistetaan, että se on tosielämässä ilmeisesti tällaisena jo kerran näytelty. Vaikea siihen on enää mitään lisätä.

Latteita elämänviisauksia

Elokuvan verkkaiseen tyyliin loogisesti nivoutuvat vähäeleiset tiibetiläisamatöörinäyttelijät ilmaisevat henkilöhahmojaan Clint Eastwood -metodikurssin kunniakkaan perinteen velvoittamana. Ja tähän sisältyy elokuvan törkein tyylirikko. Dialogi käydään englanniksi, mikä sinänsä on kylläkin luonnollista - vai onko joku joskus kuullut puhuttavan lukutaitoisesta keskiluokan amerikkalaisesta. Jos kielenä olisi ollut paikallinen murre, amerikkalaiskontekstissa luetunymmärtämisen varmistamiseksi elokuva olisi ollut tekstitettynä todennäköisemmin vieläkin hitaampi - ja harvapuheisempi.

Kundunin arvot ovat siis jossain muualla kuin vauhdikkaassa tarinanjuoksutuksessa, Gary Oldman tyylisissä vittu-ku-ahistaa-mä-tapan-sut-naamanväännöksissä tai hylsyjen määrässä. Kundun vaatii yli parituntisena katsojaltaan paljon, ja tältä kriitikkoparalta se vaati liikaa. Ymmärrän - tai ainakin uskottelen ymmärtäväni - Kundunin elokuvallisen hienouden. Mutta mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että minä sitten vihaan näitä tämäntyylisiä elokuvia. Jätkät kulkee pitkin puutarhoja ja hämyisiä luostarin käytäviä oranssit kaavut päällä ladellen suustaan latteita elämänviisauksia. Eikä missään ole tarinan häivääkään. Asenteeni on Jerry Cottonien, Korkeajännityksien, toimintaelokuvien ja macdonaldsien lopputulos. Nyt, heti, tänne, kaikki ja nopeesti. Olen uhri. Mutta toisaalta rehellinen. Ja annan elokuvalle neljä nassua.

Eli se mahdollisuus, että joskus haluan nähdä tämän elokuvan toistamiseen on yhtä todennäköistä, kuin että Kiina joskus luopuisi vapaaehtoisesti Tiibetistä. Toivon, että tämä kyyninen pikkupaskiainen laitetaan joskus tilille näistä sanoista.