Casino kotikatsomo

Martin Scorsesen amerikkalaisen gangsteritrilogian täydentää katutason pikkurikollisten (Mean Streets, 1973) ja mafiaperhekuvauksen (Mafiaveljet, 1990) jälkeen rikollisuuden ylimmälle tasolle, mafian 1970–1980-luvuilla hallitseman uhkapelialan talouteen paneutuva Casino (1995). Rahan ja rakkauden korruptoivaan valtaan keskittyvä, mittasuhteiltaan eeppinen kertomus pohjaa todellisiin tapahtumiin rikollisista, joille annettiin paratiisin avaimet, mutta jotka toimintansa seurauksena menettivät kaiken.

Mestari uhkapeluri ja vedonvälittäjä Sam “Ace” Rothstein (Robert De Niro) valitaan Kansasin mafian toimesta heidän hallinnoimansa Las Vegasin Tangiers-kasinon johtoon valvomaan valtavien rahahanojen auki pysymistä. Millintarkasti kasinoa johtavan Rothsteinin maailma järkkyy hänen ihastuessa huijariprostituoitu Gingeriin (Sharon Stone). Samaan aikaan lapsuudenystävä, gangsteri Nicky Santoro (Joe Pesci) pyrkii ottamaan kaupungin väkivalloin otteeseensa.

Mafiaveljien menestyksen jälkimainingeissa toteutettu ja käsikirjoittaja Nicholas Pileggin kuvausten aikana viimeistelemään true-crime-kirjaan pohjautuva Casino tarttuu kiehtovaan aiheeseensa, mafian hallitsemaan uhkapelialaan yllättävän mitäänsanomattomasti. Dramaattisten tapahtumien säestämällä Bachin musiikilla alkavalla elokuvalla Las Vegas ja sen kasinot autiomaan keskellä loistavine valoineen vertautuvat kiirastuleen. Niiden keskellä seurataan Rothsteinin matkaa äärimmäisestä vallasta henkilökohtaiseen ura- ja parisuhdehelvettiin.

Mafian lähettämänä mefistofelesmaisena hahmona Rothstein ottaa uhkapelikeskuksen hallintaansa kovia keinoja – lahjontaa, huijaamista ja väkivaltaa – kaihtamatta, kunnes paikalle ilmaantuu vielä armottomampi Nicky. Casinossa tiivistyy Scorseselle tyypillinen rikosaihe vanhatestamentillisine teemoineen. Kasinoiden rajattomien mahdollisuuksien paratiisista karkotus tapahtuu synnin tekemisen ja lähimmäisten kaltoinkohtelun seurauksena.

Scorsesen elokuvat ovat aina tyyliltään kiehtovia kokeiluita, joihin yhdistyy kunnioitus taiteenlajin esikuvia kohtaan. Casinossa tyylittely menee kenties jo liian pitkälle. Elokuvan neljännen seinän jatkuvalla syötöllä rikkova hahmojen kertojaääni muodostuu kerronnallisesti turhan raskaaksi, vaikka toimiikin myös ironian lähteenä yhdessä soundtrackille valittujen tunnettujen kappaleiden kanssa. Kertojaääni toimii usein säästeliäästi käytettynä, mutta liiaksi selittävässä Casinossa sen avulla pyritään välittämään pelaajien tarkkailijan näkökulma sekä Pileggin tekstin informaatiotulva kasinoiden ja rikollisorganisaatioiden toiminnasta.

Tapahtumien nopea rytmitys leikkauksen ja musiikin tahtiin luo hektisen vaikutelman, joka ei tunnu lainkaan pysähtyvän vaan hyppii ajallisesti jatkuvasti Rothsteinin odysseiaa seuratessaan. Casinon suurin ongelma on Pileggin turhan täyteen ahdetun käsikirjoituksen lisäksi tarinan esittämismuoto, joka Scorsesen mukaan muuttui leikkausvaiheessa paljon. Edes mestari editoija Thelma Schoonmaker ei pysty pelastamaan juoneltaan lähes kehittymätöntä elokuvaa. Kokonaisuutta olisi edesauttanut tapahtumien tiukempi rajaus sekä syvällisempi paneutuminen elokuvan kiehtoviin teemoihin.

Robert De Niro neuroottisena täydellisyyden tavoittelijana ja jankuttajana sekä Joe Pesci väkivaltaisena moottoriturpana tekevät käytännössä samat roolit kuin aiemmissa Scorsese-yhteistöissään. Kiinnostavin hahmoista on demoniensa kanssa painiskeleva Sharon Stonen Ginger, joka potentiaalistaan huolimatta kuitenkin jätetään käsikirjoituksen tasolla turhan kehittymättömäksi sivuhenkilöksi. Hauska lisäys on jälleen pikaisesti nähtävä Scorsesen oma äiti mafioson mammana, jonka varoituksia suunsa puhtaaksi puhumisesta olisi pitänyt kuunnella. Pienenä silmäniskuna elokuvaan on roolitettu oikeita Las Vegasissa esiintyneitä koomikoita Don Rickles ja Alan King.

Casinossa olisi ainekset merkittäväksi amerikkalaiseksi rikoselokuvaksi Kummisetä-trilogian (1972–1990) ja Suuren gangsterisodan (Once Upon a Time in America, 1984) hengessä, mutta nämä mahdollisuudet hukataan jatkuvan tyylittelyn ja narratiivisen jännitteen vesittämisellä. Keskeisimmät tarinalinjat keskittyvät kasinon pyörittämiseen mafian, Teamsters-ammattiliiton (johon Scorsese pureutuu paremmin The Irishmanissa, 2019) ja FBI:n tutkimusten ristivedossa sekä Rothsteinin yksityiselämän vaikeisiin suhteisiin Gingeriin ja Nickyyn. Näitä ei ole saatu tasapainotettua, eikä näennäistä kehitystä tapahdu klassisen rikollisen nousu ja tuho -troopin lisäksi.

Julkaisunsa aikaan kirosanojen ennätysmäisellä määrällä sekä graafisen väkivallan purskahduksilla, erityisesti ruuvipenkkikohtauksella, kohauttanut Casino tuntuu itsetarkoituksellisesti korostavan tarinansa näitä puolia. Elokuva pyrkii silti myös ymmärtämään moraalisesti harmaan sävyissä liikkuvia rikollisia hahmojaan. Samalla se näyttää mihin lähimmäisen rakkauden puute voi ihmiset pahimmillaan ajaa.

Visuaalisesti kekseliäässä elokuvassa ylhäältä päin tuleva valaistus luo epätodellisen ja ruman vaikutelman toisin kuin monissa tyylikkäämmissä kuvaaja Robert Richardsonin ja Scorsesen yhteistöissä. Elokuvan pikkutarkka tuotanto- ja pukusuunnittelu jatkuvasti vaihtuvine asusteineen korostavat osuvasti kyseistä yltäkylläisyyden aikaa. Kuvatessaan tietyn aikakauden loppua, kasinoiden siirtymistä mafialta perheystävällisten suuryritysten hallintaan, elokuva liittyy samaan jatkumoon Scorsesen amerikkalaisen yhteiskunnan muutosta todistaneiden Viattomuuden ajan (The Age of Innocence, 1993) ja Gangs of New Yorkin (2002) kanssa.

Casino pyrkii toistamaan Mafiaveljien innovatiivisuuden ja menestyksen. Elokuva kuitenkin hukkuu loputtomaan elokuvalliseen tyylittelyyn ja kiiltokuvamaiseen pintaliitoon. Scorsesen elokuvien ystävät saavat roppakaupalla mitä tilaavat, mutta laajemmalle katsojakunnalle pelipöydän anti jää tällä kertaa köyhemmäksi.