Kun väkivalta ei viihdytä

Videokulttuurin kultaisella vuosikymmenellä eli kasarilla väkivaltaviihde vakiintui kaiken kansan tietoisuuteen. Väkivaltaan kallellaan olevia toimintaelokuvia oli tehty toki aiemminkin, mutta bulkkitoiminnan määrä räjähti käsiin elokuvien kotikatselun tultua mahdolliseksi.

Boy Kills WorldAlkuun toimintaelokuvia tehtiin jokseenkin vakavalla naamalla. Kun Chuck Norrisin kaltaiset pökkelöt yrittivät näytellä tosissaan tikkuaskin kanteen mahtuvien tarinoiden päähenkilöitä, lopputulokset olivat tahattoman koomisia. On varmasti heitä, ketkä katsoivat tekeleitä tosissaan, mutta luultavimmin useammille toimintarypistykset olivat menevää ja osin hupaisaakin viihdettä. Tahattoman koomisuuden ulottuvuus ei jäänyt tekijöiltäkään huomaamatta, sillä varsin pian markkinoille alkoi tulvia tietoisella humoristisuudella höystettyjä toimintaelokuvia, joissa homma lyötiin reippaasti yli ja sankarin suuhun kirjoitettiin nasevia lausahduksia. Moraalinvartijoille ja kukkahattuihmisille moinen väkivaltaviihde oli tietysti suuri kauhistus ja iljetys.

Toimintajuna on siitä lähtien puksuttanut eteenpäin. Maailma on muuttunut ja toimintaelokuva hakenut muutoksessa sijaansa. Ysärillä toimintaelokuva harppasi näyttävästi valtavirtaan. Kukoistanut lajityyppi veti puoleensa osaavia ja lahjakkaita tekijöitä ja sisällöllistä ulottuvuutta haettiin yhä enemmän myös muista lajityypeistä. Katsojat ovat kuitenkin kyltymättömiä, tai ainakin näin elokuvantekijät ja tuottajat olettavat.

Boy Kills WorldValtavirrassa alkoi toiminnan spektakelisoituminen ja B-toiminnassa haettiin yhä enemmän shokkiarvoa. Valkokankaan toimintaelokuvista on 2000-luvulla kasvanut uuvuttavan pitkiä tehoste- ja stunttikimaroita, kun taas B-toiminnassa hypitään ja pompitaan kerta toisensa jälkeen korkeammalle veren ja irtojäsenten sinkoillessa aiempaa lennokkaammin. Tässä katsojien tyydyttämistä hamuavassa kilpajuoksussa olennainen on unohtunut jonnekin radan varrelle.

Ja se olennainen on yksinkertaisuus. Tikkuaskin kanteen mahtuva tarina yksioikoisella päähenkilöllä riittää, kun homma pidetään simppelinä ja toiminta puolentoista tunnin mitassa napakan tehokkaana. Kun kestoa venytetään ja toiminnan näyttävyyttä lisätään, lopputulokset ovat alkaneet puisevuudessaan näyttää yhä enemmän videopeleiltä. Nosteessa olevan Bill Skarsgårdin tähdittämä Boy Kills World on juuri tällainen toimintaelokuva.

Boy Kills WorldSinänsä simppelissä ja lähtökohdiltaan kiinnostavassa tarinassa Famke Janssenin esittämä matriarkka hallitsee kovin ottein isoa kaupunkia. Vuosittainen hupi on matriarkan vihollisikseen mieltämien ihmisten julkinen teloittaminen. Yhden teloitetun perheen poika selviää makaaberista show’sta ja päätyy metsän suojiin Shamaaniksi kutsutun miehen huomaan. Vuosien mittaan pojasta kouliintuu Shamaanin kovassa opissa näyttävä lihaskimppu, joka lähtee kostamaan perheensä lahtaajille.

Totalitaarisesta kaupunkivaltiosta ja sen pellemäisistä johtajista on luvattoman helppoa vetää yhtäläisyyksiä nykyisyyteen, mutta tästä ajatusleikistä ei riitä pelastamaan tylsäksi taantuvaa mekkalointia. Bill Skarsgårdin esittämä kostajapoika on kuuromykkä, joten kertojana kuullaan hänen päänsisäistä ääntään. Loputon jorina ja selittely lienee tarkoitettu koomiseksi ulottuvuudeksi, mutta sitä se ei ole.

Boy Kills WorldEnsimmäisessä pitkässä elokuvassaan saksalaisohjaaja Moritz Mohr osoittaa teknisen osaamisensa, mutta kerronnassa, jo ihan alkeissa, on vielä paljon opittavaa. Tarinan käynnistymiseen kuluu luvattoman pitkään. Pojan päänsisäisen äänen selostuksella selitetään pitkään ja hartaasti ummet ja lammet koettaen löytää jotain syvyyttä paperinohueen hahmoon. Loputtomalla selittelyllä toimintasankarilta riisutaan kaikki se mystiikka, joka sankarista tekee tehokkaan ja omassa maailmassaan uskottavan. Boy Kills Worldissa Skarsgårdin hahmo on lähinnä kuntosalipumpattu someajan helppoheikki, joka juoksee verisestä toimintakohtauksesta toiseen vailla karisman häivää. Tällaisen katsominen nostattaa suunnilleen saman intensiteetin kuin uskottavan putkimiehen selailu keltaisilta sivuilta.

Boy Kills Worldin kaltainen videopelimäinen toimintapelleily toimii vanhan koulukunnan toiminnan ystävälle lähinnä unilääkkeenä. Nuorempi katsojasukupolvi saattaa kokea toisin, mikä tosin nostaa esiin kysymyksen väkivaltaviihteen viihdyttämisen luonteesta. Kasaritoiminnassakin väkeä laitettiin välillä lakoon loputtomasti, mutta väkivaltainen toiminta oli nopeaa, tehokasta ja mikä tärkeintä: tarinallisesti motivoitua. Nykytoiminnassa väkivalta on veristä teatteria vailla juuri minkäänlaista tarinallista motivointia. Verellä ja irtojäsenillä ilkamointi vaatisi toimiakseen sysimustaa huumoria, mikä on nykyisten toimintanikkarien osaamisalueen ulkopuolella. Ja ilman sitä meno haiskahtaa sadismin viihteellistämiseltä. Ehkä se kuvastaa tätä aikaa. Mutta jos joku tällaisen parissa viihtyy, siitä olisi syytä olla huolissaan ilman päähän painettua kukkahattuakin.

Toimintaelokuvissa väkivallan viihdyttävyys on perustunut sen katarttisuuteen. Väkivaltaisella toiminnalla laukaistaan tarinaan viritettyjä jännitteitä. Kun näitä jännitteitä ei ole, ei väkivallallakaan ole tarinassa tarkoitusta. Silloin myös sen viihdearvo on nollassa, jollei ole sadismin ystävä.

*
Arvostelukäytännöt