The Wolf of Wall Street kotikatsomo

Saisiko olla kolmetuntinen tositapahtumiin perustuva elokuva 1980-luvun kierosta pörssimeklarista? Miltei kenen muun tahansa paitsi Martin Scorsesen käsissä aihe kuulostaisi ylitsepursuavan ylipitkäksi paisutetulta möhkäleeltä aiheesta, jota on jo käsitelty varsin tyhjentävästi.

Huolimatta elokuvan kahmimista Oscar-ehdokkuuksista ja muista palkinnoista ei Scorsesellakaan ole mitään sellaista uutta sanottavaa pörssien, rahamaailman ja pidäkkeettömän kapitalismin teemoista, mitä ei Oliver Stonen elokuva Wall Street – rahan ja vallan katu (1987) olisi jo kiteyttänyt. Kerronnan tyyli ja varmuus on joka tapauksessa taattua mestariohjaajan laatua ja mittavan näyttelijäkaartin väkevät suoritukset varmaa työtä.

Sisällöllinen anti ei ole suinkaan ontto, mutta se jää yhtä kaikki päähenkilöiden villien edesottamuksien ja bisneshuijausjuonien alle. The Wolf of Wall Street ei pyri kuin hetkittäin menemään pintaa syvemmälle sen enempää kuin mitä juonenkäänteiden ja huijausmetodien selvittely vaatii. Heiteltävät kääpiöt, äärimmäisyyksiin viedyt ja tragikoomisuudessaan hauskat huumesekoilut sekä Jordan Belfortin (Leonardo DiCaprio) karismaattisen moraaliton juonittelu hautaavat pörssimaailman rakenteelliset ongelmat ja niiden käsittelyn alleen.

Scorsesen huijaritarina pörssikeinottelijan noususta, uhosta ja tuhosta onkin lähes puhdasta, estotonta veijariviihdettä. Mustaksi komediaksi kolmetuntinen kesto olisi yleensä aivan liikaa, mutta kerronnallinen vetovoima saa unohtamaan ajankulun. Vasta lopputekstien jälkeen käy mielessä, että huijaritarinassa on huijattu myös katsojaa nauttimaan isompi annos kuin olisi ollut tarpeenkaan. Elokuvan editoija olisi voinut tiivistää tarinasta kevyesti puoli tuntia pois ja keskittyä hiomaan ajoittaiset kömpelyydet pois.

Elokuva kiteyttää joka tapauksessa lähes täydellisesti aitoamerikkalaisen unelman, sillä amerikkalainen unelma noususta ryysyistä rikkauksiin on enimmäkseen perustunut joko huijaukseen tai äärimmäiseen häikäilemättömyyteen, Belfortin tapauksessa kumpaankin. Kuten asiaan kuuluu, niin edes rikostuomiot tai vankeusrangaistukset eivät tarpeeksi härskin kusettajan unelmaa pysäytä, kunhan yhteiskunnan rattaissa on kivuttu tarpeeksi korkeaan asemaan. Lyhyen kakun jälkeen voikin siirtyä kätevästi konsultiksi neuvomaan muita samanlaisia.

The Wolf of Wall Streetin pörssihuijarit rinnastuvat hyvin pitkälti Scorsesen aikaisempien rikolliselokuvien päähenkilöihin ja koko suuryritys- ja keinottelusysteemi suoraan mafiaan. Ja miksipä eivät rinnastuisi, sillä eihän järjestäytynyttä rikollisuutta juuri mikään erota häikäilemättömimmistä suuryrityksistä tai toisten rahoilla rellestävistä pörssimeklareista. Bisnesalat voivat olla hieman eri sektoreilla, mutta toimintaperiaatteet eli voiton maksimointi ja muiden hyväksikäyttö ovat kutakuinkin samat. Wall Streetin rikollisten vertaaminen susilaumaan on ikävän loukkaavaa susia kohtaan, sillä oikeassa susilaumassa on kyse perheestä.