Kuin raivo härkä kotikatsomo

Kuin raivo härkä on mielestäni Martin Scorsesen paras elokuva. Se on sitä myös siinä mielessä, että elokuvasta on tullut ohjaajan uralle riippakivi, jonka tulikivenkatkuista erinomaisuutta hän ei ole pystynyt ylittämään. Jake La Mottan tarinan kuvaus on äänestetty 1980-luvun parhaaksi elokuvaksi eikä suotta, mutta titteli on harhaanjohtava. Ennen kaikkea kysehän on amerikkalaisen elokuvan viimeisen kultakauden, 1970-luvun lopullisesta mestariteoksesta. Itse asiassa, kun Kuin raivo härkä oli kyseisen aikakauden taiteellinen huipentuma, Michael Ciminon suuruudenhullu mutta upea Portti ikuisuuteen (Heaven's Gate, 1980) oli sen taloudellinen kuolema.

Scorsesen hurja sukellus miehisen itsetunnon syövereihin tuo mieleen monet Sam Peckinpah'n, Robert Altmanin ja monien muiden 1970-luvun kulttiohjaajien antisankarit. He kaikki kahlasivat samoja syviä vesiä. Vuosi 1980 oli virranjakaja myös miestähtikultissa yleensäkin. Kun syövän näivettämänä Steve McQueen ajoi Ford Mustangillaan autuaammille kilparadoille, hänet ja kumppanit korvasivat reaganilaisen anaboliajan supersankarit Sylvester Stallone ja Arnold Schwarzenegger. Puhutteleva miehinen toimintaelokuva muutti tyystin muotoaan. 1980-luvun tulo merkitsi hyvästejä todelliselle äijäelokuvalle, ristiriitaisuuksistaan elävälle karjukinolle, jonka psykologiset ulottuvuudet parhaimmillaan osuivat luihin ja ytimiin.

Kuin raivo härkä on tuon karjukinon viimeinen sinetti, murroskauden kommentti ja epätoivossaan vimmainen tulkinta, jota olen vuosien saatossa oppinut pitämään yhä enemmän sysimustana komediana, raakana parodiana kuin draamana. Paul Schraderin viimeistelemä omaelämäkerrallinen tarina kertoo legendaarisen Jake La Mottan, nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestarin (1949–51) elämästä sekä urheilijana, ihmisenä että pöhöttyneenä kehäraakkina. La Motta sai paljon puhuvan lempinimensä "Bronxin härkä" rajattomasta iskunkestävyydestään ja aggressiiviseen päällekäyntiin tukeutuvasta nyrkkeilytekniikastaan. La Motta lienee myös jokaisen iskunsa ansainnut, sillä valmiin elokuvan nähtyään hän kysyi ex-vaimoltaan, että oliko hän muka tuollainen. Vaimo vastasi: "Ei Jake, olit pahempi." Jottei totuus unohtuisi.

Elokuva alkaa vuoteen 1964 sijoittuvalla kohtauksella. Vanhentunut ja makkaratolkulla lihonut Jake La Motta harjoittelee yökerhoesiintyjän repliikkejään takahuoneessa. Hänen viimeisen lauseensa, "That's entertainment", jälkeen leikataan 23 vuotta ajassa taaksepäin nyrkkeilyotteluun, jossa Motta ottaa iskuja vastaan. Vertaus nyrkkeilyyn yhteiskunnallisesti hyväksyttynä väkivaltaviihteenä on ironinen. Samalla myös katsoja viedään ensimmäistä kertaa nyrkkeilykehän sisäpuolelle, ja jatkossa tämä toistuu usein. Mottan rinnalla hänet pakotetaan aistimaan ottelun kauhu ja huuma – veren ja hien purkaukset, yksinäisyyden ja pelon, väkivallan ja raivon, voiton riemun ja tappion nöyryytyksen. Puhtaan alkukantaisen hurmion, joka sokaisee ulkopuoliselta maailmalta ja tekee sen merkityksettömäksi.

Nyrkkeilykohtausten äänimaailma on kautta linjan uskomatonta työtä, varsinkin kun on saatu kuva ja ääni kuntoon. Tämän dvd:n julkaisu on suuri kulttuuriteko, kun making of -dokumenttimateriaalikin on saatu kohdilleen ja äärimmäisen mielenkiintoiseksi, etenkin ilahduttavaa on se, että leikkaajalegenda Thelma Schoonmakerille on annettu paljon tilaa. Moni klassikko odottaa tosin vielä samanarvoista kohtelua.

Kuin raivo härkä on yhtä kaikki taiteilija De Niron peräänantamattomuuden tulosta. Enkä tarkoita nyt kuuluisaa ja jo väsyneeksi legendaksi väännettyä lihottamisprosessia, josta De Niro on itsekin vaivautunut, vaan näyttelijän taistelua elokuvan syntymisen puolesta ja hänen panostaan itse tarinan kirjoittamisessa sekä työskentelystään vielä kokemattomien kanssanäyttelijöiden kanssa. Intohimoa ja antautumista elokuvataiteelle. Ohjaaja taas ei ollut nyrkkeilyelokuvasta pitkään pätkääkään kiinnostunut. Lopulta oma henkilökohtainen kriisi ajoi Scorseseen sisälle La Mottan pääkoppaan, jonka kaikissa komeroissa valo ei todellakaan paistanut. Schraderin mukaantulo syvensi miehisyyden ristiretkeä uskonnollissävytteisen kärsimysnäytelmän syöverien kautta niin, että lopulta Scorsese tiesi mitä tehdä. Ja monet hänen tekemisistään sotivat Hollywoodin käytäntöjä vastaan. Mutta ei mikään yllätys, että aina joskus tuosta raskaasta metodista syntyy timantteja.

Scorsese päätyi kuvaamaan La Mottan luotaantyöntäväksi, brutaaliksi, sairaalloisen mustasukkaiseksi ja rajoittuneeksi ihmiseksi, jonka avoin ihmisviha ja patoutuneisuus tekivät hänestä voittajan kehässä ja häviäjän elämässä. De Niron La Motta on äärimmäisyyksien ihminen ja ristiriitainen myös urheilijana. Jo elokuvan alkupuolella Motta valittaa veljelleen käsiensä pienestä koosta:

"Minulla on tällaiset pienet kädet, pikkutytön kädet. (...) Ei ole väliä kuinka suureksi tulen. Ei väliä ketä vastaan ottelen. Ei väliä mitä teen. En koskaan pääse ottelemaan Joe Louisia vastaan. En koskaan saa mahdollisuutta taistella kaikkein parhaimpia vastaan. Ja tiedätkö, olen parempi kuin he. En vain koskaan saa sitä mahdollisuutta."

Motta on asettanut itselleen tavoitteet, joita ei koskaan pysty saavuttamaan. Siksi hän tuntee tuhoista itseinhoa. Ikään kuin hänen ruumiinsa ei vastaisi hänen todellisia kykyjään. Hän rankaisee ruumistaan siitä, ettei se pysty vastaamaan odotuksia. Juuri tuo tunne tekee hänestä hirviön kehän ulkopuolella. Jotenkin, mutta ei niin yllättäen, La Motta muistuttaa kaikessa tunnevammaisuudessaan etäisesti Seitsemän veljeksen Juhania.

Vaikka aina äärimasokistisiin mittasuhteisiin paisuvalla kärsimyksellä on Scorsesen elokuvassa vankka asemansa, niin sillä on myös oikeutettu roolinsa kontekstissa. Jos huippu-urheilu, ja varsinkin ammattinyrkkeily, jotain merkitsee niin sitä, että kärsimys ja fyysinen tuska ovat olennainen osa koko toiminnan ydintä. Kipukynnyksen ylittäminen ja kivun yli-inhimillinen sietäminen merkitsevät urheilijalle ensimmäistä ja tärkeintä voittoa – voittoa omasta itsestään. Mottan tuska on kuitenkin enemmän mielentila: vain nyrkkeilykehässä hän pystyy purkamaan henkisiä paineitaan ja kommunikoimaan demoniensa kanssa. Ilmaisemaan itseään legitiimisti väkivallan kautta. Nyrkkeilykehässä Motta löytää oman arvonsa, paikkansa maailmassa. Siellä hän ottaa vastaan ja antaa.

Mottan keskiaikainen itsekuritus huipentuu kohtalokkaassa titteliottelussa Sugar Ray Robinsonia vastaan vuonna 1951. Scorsese on tyylitellyt ottelun väkivallan mittoihin, jotka ovat kestäneet ohi digitaaliefektiajan. Huikean kokonaisuuden kruunaa alkuperäinen selostusääni, josta on edelleen karmivasti aistittavissa teurastukseksi muuttuneen ottelun valtava kiihko, hämmennys ja vimma. Lopulta kehätuomari keskeytti Mottan ja Robinsonin kuudennen kohtaamisen kolmannessatoista erässä. Veriseksi jauhelihaksi piesty Bronxin härkä oli kestänyt Robinsonin raivokkaat iskuryöpyt, mutta muuta ammattiylpeyden aihetta hänellä ei tuossa vaiheessa enää ollutkaan vaimonsa, perheensä, veljensä ja ystävänsä menettäneenä.

Fyysisten kurimusten kautta Motta jatkuvasti punnitsee omaa epäkelpoisuuttaan sekä urheilijana että ihmisenä. Tätä korostavat jatkuva ongelma painon kurissa pitämisessä ja vanhakantainen selibaatti ennen ottelua. Motta on äärimmäisyyksien ihminen myös omassa ristiriitaisuudessaan. Toisaalla hän astuu kohti korkeinta kärsimystä ja toisaalla taas kohti korkeinta toivettaan tietäen sen kuitenkin toivottomaksi. Elokuvan historiasta on vaikea hetimiten löytää pessimistisempää ja samalla yhtä ahdistuneesti motivoitunutta sankaria. Päinvastoin kuin lännenmies Motta on valmis menettämään myös sielunsa siitä vähät välittäen.

La Motta itkee elokuvassa kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran sopuottelun jälkeen, kun hän on pettynyt itseensä urheilijana, ja toisen kerran pidätyssellissä, kun hän on vihdoinkin pettynyt itseensä ihmisenä. Pidätettynä hän ensimmäistä kertaa valittaa myös fyysisestä kivusta rusikoituaan rystysiään ja otsarustoaan kiviseinään: "Minä en ole eläin! En ole eläin!" Ehkä Motta tajuaa hukkaan heitetyt saavutukset ja elämänsä totaalisen tyhjyyden – yksinäisyyden, jota moni mies eniten pelkää ja joka monen turmion tielle tuuppaa.

Päätöskohtauksessa, jossa De Niron Motta siteeraa Marlon Brandon "I coulda been a contender" -monologia klassikosta Alaston satama (On the Waterfront, 1954), on aistittavissa lunastuksen heikkoa henkeä, vaikkakin La Motta edelleen joskin epäsuorasti syyttää epäonnistumisistaan muita kuin itseään. Ex-maailmanmestari ei vieläkään ymmärrä, että jääräpäinen itsekkyys, neljävuotiaalle ominainen fallis-narsistisuus, sairaalloinen mustasukkaisuus ja väkkärälleen vääristynyt itsetunto ovat suurimmat kärsimyksen aiheuttajat. Ehkä hän kuitenkin vihdoin ymmärtää leikkineensä narria narrien leikissä.

Lopuksi todettakoon, että Scorsese päättää Mottan urheilu-uran kuvauksen tämän ja Robinsonin väliseen vuoden –51 otteluun, jossa Motta menettää maailmanmestarin tittelinsä. Tosielämässä Mottan ura kuitenkin jatkui vielä kaksi vuotta. Hänet myös lyötiin ensimmäisen ja ainoan kerran kanveesiin vuonna 1952. Kaatuvat ne härätkin.