Lentäjä valkokangas

Moni Martin Scorsesen ihailija epäilemättä kiemurteli ahdistuksesta kuullessaan suru-uutisen: yhteistyö Leonardo DiCaprion kanssa jatkuu! The Gangs of New Yorkin (2002) jälkeen ohjaaja on sopinut ainakin kahdesta produktiosta DiCaprion kanssa.

Oliko meillä syytä huoleen? Syyllistyimmekö turhaan hysteriaan, jos tulkitsimme Scorsesen viimeaikaiset touhut orastavan dementian oireiksi? Pelkkien elokuvahistoriallisten viittausten varaan rakennettu The Gangs of New York oli tympeän ulkokohtainen ja pöhöttynyt "suurelokuva", samaa sarjaa kuin Howard Hughesin hölmöt jättiläistuotannot. DiCaprion tapaisen nuorisomannekiinin valinta pääosaan ei mitenkään parantanut asiaa. Sydämeni itki teinityttömäisesti verta, kun katselin The Gangs of New Yorkia. Miksi Scorsese alentui puolivillaiseen Spielberg-imitointiin? Miksi kaiken kauniin täytyy kuolla?

Vaikka Howard Hughes on helppo aihe ohjaajalle, Scorsese on valinnut vaikean näkökulman. Lentäjä sijoittuu 1920–1940-luvuille, jolloin nuori miljoonaperijä tuotti huippukalliita elokuvia, teki tehtaansa lentokoneilla nopeuden ja lentomatkan maailmanennätyksiä, osti TWA-lentoyhtiön ja rakennutti epäonnisin seurauksin liittoutuneille vakoilukalustoa. Folkloreksi villiintyneet tarinat Hughesin tulevista erakkovuosista ohitetaan eräänlaisella flash forward -kohtauksella.

Yltyvän bakteerikammon ynnä muun skitsoilun ohella Scorsese kuvaa Hughesin insinöörimäisyyttä, elokuvahulluutta sekä infantiilia viehtymystä isoihin rintoihin ja vielä isompiin lentokoneisiin. Mutta teollisuusmogulin henkilökuva piirretään rakkaudellisesti, kaikkia eksploitaatioelementtejä vältellen. Kiitos tästä kuuluu pitkälti John Loganin älykkäälle käsikirjoitukselle. Komeita ilmailukohtauksia vahvemmin katsojaan vaikuttaa se, mikä jätetään kertomatta. Hughes-folkloren uskomattomilla yksityiskohdilla ei mässäillä.

Howard Hughesin kaltainen hyypiö on epätodennäköinen sankarihahmo Hollywood-elokuvaan. Scorsese tekee mielisairaasta miljonääristä vapaan yrittäjyyden esitaistelijan, joka pelottomasti uhmaa PanAmin monopolia ja korruptoitunutta hallitusta. Tältä osin Lentäjä on sukua Milos Formanin The People vs. Larry Flyntille (1996), jossa pornokeisari puolustaa toista amerikkalaista perusarvoa, sananvapautta. Näiden elokuvien voima perustuu henkilöhahmojen ja käsittelytavan ristiriitoihin. Jopa kulunut Hollywood-muotokieli herää eloon, kun sitä käytetään epätavallisten tarinoiden kertomiseen.

Leonardo DiCaprio Howard Hughesin osassa? Huh huh. Ei roolivalintaa voi ainakaan liiallisesta ilmeisyydestä moittia. Vaikka DiCaprio osoitti lahjakkuutensa jo What’s Eating Gilbert Grapessa (1993), hänen naamaansa on yhä vaikea suhtautua vakavasti Titanic-kammotuksen (1997) jälkeen. Yleensä Elokuva-akatemia suosii Oscar-pisteytyksessä näyttelijöitä, joilla on onni päästä hullun tai vammaisen rooliin. Sikäli Leonardon optiot näyttävät lupaavilta. Ja hyvinhän hän hommansa hoitaa, vaikka turha Hughes-tulkinnasta on mitään poikkeuksellista syvyysulottuvuutta etsiä.

Lentäjän lisäksi en muista nähneeni muita Hughesia käsitteleviä elokuvia kuin Orson Wellesin V niin kuin väärennös (1976), jossa tätäkin kulttuurihistoriallista kuriositeettia tiirailtiin puolidokumentaristisessa hengessä. Welles analysoi amerikkalaista hulluutta, Scorsese ylistää sitä. Wellesin asenne on etäinen ja ivallinen, Scorsesea sitoo kohteeseensa elokuvafriikkien välinen vankkumaton solidaarisuus.

Muistumat Scorsesen aiemmasta tuotannosta paljastavat Lentäjän olevan Taksikuskin (1976) valoisa rinnakkaisteos; Howardilla vain on enemmän rautaa alla kuin Travisilla. Vaikka mielisairauden traagisuus kuvataan Lentäjässä kaunistelematta, se on myös haaveellisen hulluuden puolustuspuhe.