mies joka ei ollut siellä kotikatsomo

Mies joka ei ollut siellä on ennen kaikkea formalistinen elokuva. Sen jokainen otos hipoo muotonsa puolesta täydellisyyttä. Elokuva on kuin henkiin herätetty kokoelma mustavalkoisia taidevalokuvia, sävytettynä kliseisellä ja lajityyppinsä perinteitä kunnioittavalla tarinalla.

Billy Bob Thorton on Ed Crane, parturi, joka tekee sen, mitä on tehtävä paljoa puhumatta. Hän ajautuu keskelle petosten, murhien ja aviorikosten maailmaa. Ed Crane on mies, joka ei ollut siellä, mutta ajautui sinne. Hän on elokuvan tapahtumien keskipiste, mutta ei niinkään tapahtumia motivoiva moottori vaan henkilö, jolle asiat yksinkertaisesti tapahtuvat. Mies joka ei ollut siellä muistuttaa teemoiltaan monella tapaa Camus’n Sivullista. Coenmainen huumori on kaiken aikaa läsnä, mutta se saa enemmänkin katsojan hymyilemään kuin purskahtamaan nauruun.

Billy Bob Thornton on ilmiömäinen ilmeettömänä parturina, joka tupakoi kaiken aikaa ja kertoo kyynistä tarinaansa tunteettomalla ja monotonisella äänellä. Häntä ei juuri liikuta, kuka kuoli tai kenet pidätetään. Naapurintytön pianonsoitto on ainoa asia, joka synnyttää Cranessa inhimillisiä tunteita. Se on miehelle ainoa täydellinen asia epätäydellisessä maailmassa.

Mies joka ei ollut siellä etenee hitaasti. Jokaiselle kuvalle annetaan sen ansaitsema arvo. Tupakansavu nousee hitaasti ilmaan luoden erilaisia kuvioita. Ihmiset istuvat sohvillaan ilmeettömästi kuin patsaat. Ed Crane tuijottaa eteensä vailla tunnetta valon tanssiessa hänen kasvojensa uurteissa. Eloa tuovat muutamat ironisen stereotyyppiset sivuhenkilöt: hintahtava kaupparatsu, lipevä tavaratalonomistaja ja liukas asianajaja. Elokuvan jokainen kuva on asetelma, jossa valo ja varjo leikkivät. Teos on kuvauksen ja valaistuksen taidonnäyte. Sen muodosta on vaikea löytää mitään korjattavaa. Mies joka ei ollut siellä on hieno esimerkki siitä, miksi edelleenkin pitäisi tehdä myös mustavalkoisia elokuvia.

Coenin-veljekset ovat aiemminkin koettaneet tehdä pastissia vanhoista genre-elokuvista. Miller’s Crossing oli hieman epäonnistunut yritys tuoda gangsterielokuva 1990-luvulle. Mies joka ei ollut siellä on kuitenkin taitava kunnianosoitus film noir -tyylilajille ja samalla Joel ja Ethan Coenin paras elokuva. Elokuva voisi olla tehty 1940-luvulla. Se ei missään vaiheessa parodioi liikaa lajityyppiään, vaan noudattaa sekä muodoltaan että myös tarinaltaan melko uskollisesti genren konventioita. Kokonaisuus tasapainottelee huumorin ja vakavuuden välillä sortumatta liian usein ylilyönteihin. Tarinakin on kaikkine kliseineen ja Coen-veljeksille ominaisine omituisuuksineen nautittava.

Videokasetilta löytyy elokuvasta kaksi versiota: mustavalkoinen ja värillinen. Mies joka ei ollut siellä pääsee oikeuksiinsa ainoastaan mustavalkoisena. Väriversiossa tarinan latteus korostuu liikaa ja muoto ei enää ole yhtä dominoiva. Juuri mustavalkoisuuden hyödyntäminen tekee elokuvasta klassikon. Elokuva osoittaa, että postmodernin kulttuurin hallitseva ilmiö, vanhojen ideoiden kierrätys ja kopioiminen, ei välttämättä ole pahasta, jos sen tekee oikein; tässä tapauksessa muotoa korostaen. Mies joka ei ollut siellä onkin muodon voitto sisällöstä.