The Big Lebowski valkokangas

Coenin veljesten elokuvat eivät liiemmälti ole katsojalleen pettymyksiä tuottaneet. Huikaisevan tyylikkäät Miller’s Crossing (1990), Barton Fink (1991) ja Valtapeli (Hudsucker Proxy, 1994) ovat lähtemättömästi jääneet monien katsojien mieliin. Coenin veljesten älyllisesti puhuttavat skenaariot ja hienostunut visuaalinen kerronta ovat niittäneet ainakin arvostelijoiden keskuudessa lähes jakamatonta kiitosta ja kehua. Edellisellä elokuvallaan Fargo (1996) Joel ja Ethan Coen tekivät myös lopullisen läpimurron kaupallisen elokuvan saralla. Oscarin pokkaamisen lisäksi Fargosta tuli melkoinen kulttihitti alta aikayksikön. Eikä ihme, sillä Tarantinon myötä trendiksi noussut väkivaltainen "pälpättäminen" uppoaa yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Äly jyllää jälleen Coenin veljesten kädenjäljessä, mutta onkohan tällä kertaa ylikierroksille kiihdytetty pälpättäminen vienyt elokuvasta sen terävimmän särmän.

Jeff Lebowski (Jeff Bridges) on Dude eli Heppu, kaikkien saamattomien laiskajaakkojen kuningas, joka viettää aikansa luuserikavereittensa Walterin (John Goodman) ja Donnyn (Steve Buscemi) kanssa huolettomasti keilaten. Käypä kerran niin, että kaksi raggaria ryntää Duden tupaan ja pissaavat hänen matolleen. Erheestähän tässä on kysymys: Dude-parka sekoitettiin miljonääri Jeff "Big" Lebowskiin (David Huddleston).

Sekaannuksesta ja pilalle pissatusta matostaan suivaantuneena Dude marssii Big Lebowskin pakeille saadakseen itselleen korvauksena uuden maton. Mutta - Dude houkutellaankin mukaan meininkiin, jossa alkaa olla jo hänen johnsoninsakin vaarassa…

Pälpättämisen suuri autuus

Lennokas juttu joka luistaa osaavien näyttelijöiden huulilla on nautittavaa katsottavaa ja kuunneltavaakin. Sen todisti viimeistään Tarantinon Jackie Brown. Coenin veljesten kohdalla on kuitenkin turha puhua tarantinomaisuudesta, sillä he ovat elokuvineen jo itsessään oma ilmiönsä. Nykyisessä valtaelokuvassa on kuitenkin selkeästi havaittavissa suuntaus puhetulvaisiin elokuviin. Selittämisestä, ja ennen kaikkea täysin turhanpäiväisten asioiden loputtomasta selittämisestä, on tullut tärkeä elokuvakerronnallinen elementti - mutta, tällöin tarinat ovat jääneet kuitenkin helposti kaiken sanahelinän jalkoihin.

Ehkäpä juuri Fargon positiivinen vastaanotto rohkaisi Coenin veljeksiä jatkamaan samassa lajityypissä vähentäen kuitenkin väkivaltaa, mutta lisäämällä jutun juurta ja huumoria. Uudistettu resepti tarjoaakin laadukasta viihdykettä, mutta ainakin itse jäin kaipaamaan aiempaa coenlaista älyllistä nokkeluutta yhdistettynä kyyniseen synkkyyteen. Elokuvantekijöidenhän tulee kehittyä koko ajan, ja lähes joka elokuvallaan, sillä muuten he alkavat toistaa itseään. Big Lebowski ei ole tekijöidensä aikaisemman tuotannon toistoa, päinvastoin, mutta itse elokuva alkaa melko nopeasti toistamaan itseään. Laadukkaan tyylikkyyden varjolla on pälpätetty, ja tällä kertaa on pälpätetty liikaa. Toistuva verbaalihauska ei voi yksinään olla koko elokuvan kantava voima.

Big Lebowskin näyttelijätyö on vertaansa vailla olevaa. Dudena CCR:n tahdeissa ja kauhtuneissa shortseissaan ympäriinsä vaelteleva Jeff Bridges kruunaa koko elokuvan. Viattomalla velton olemuksellaan hän tulkitsee hyväntahtoisen pummin roolin mitä suurimmalla antaumuksella. Ilahduttavaa pirteyttä elokuvaan toivat myös Duden kaverukset. Bridgesin kera etulinjassa seisovat John Goodman vietnam-höyryisenä Walterina ja Steve Buscemi kaikesta ulkona olevana Donnyna.

Hyvät näyttelijät ja hersyvä huumori takaavat katsomisen arvoisen elokuvan, mutta ainakin minulle Coenin veljesten elokuvana Big Lebowski oli pettymys. Onkohan Coenin veljesten älyn viiltävä terä tylsistynyt kolahdellessaan dollareihin? Vähän menee pummilla koko Big Lebowski.