The Ladykillers valkokangas

Kauas on tultu Fargon ja Voi veljet, missä lienet? -elokuvan ajoista. Ohjaaja-käsikirjoittajaveljekset Joel ja Ethan Coen ovat ehkä yrittäneet jotain kunnianhimoista Ladykillersinkin kohdalla mutta osien summa ei suurelta vaikuta. Viisikymmentäluvulta olevan elokuvan alkuperäisversion Lontooseen sijoittuvat tapahtumat on viety Voi veljet, missä lienet? -tyyliin Amerikan syvään Etelään, Mississippi-joen varrelle.

Rouva Marva Munsonin (Irma P. Hall) alivuokralaisella professori Goldthwait Higginson Dorrilla (Tom Hanks) ja hänen orkesterinsa jäsenillä on katalia aikeita. Rokokoomusiikin harjoittelun sijaan joukkio kaivaa tunnelia mummon kellarissa ryöstääkseen kasinon. Suunnitelman salassapito tuottaa vaikeuksia ja lopulta ollaankin tilanteessa, jossa vanharouva pitäisi päästää päiviltä, koska käry on käynyt.

Tom Hanks teki pitkään vakavahenkisiä elokuvia, mutta on nyt huonolla menestyksellä palannut komedian pariin. Näyttelijävalinnalla ehkä yritetään saada humoristista vastakohtaa Hanksin tähtikuvaan vakavien laatudraamojen kuten Pelastakaa sotamies Ryanin näyttelijänä. Kaikki Hanksin maneerit ja ylinäyttely ärsyttävät. Tekohampaat ja -viikset sekä erityisen kamala tekonauru ovat mukahauskan hahmon heikot ainekset. Suoranaisen vaivaannuttavaa täytemateriaalia ovat Hanksin runonlausuntaepisodit, joissa siteerataan Edgar Allan Poeta. Ladykillersin ratkaisuja voisi puolustaa itseään parodioivina elementteinä, mutta homma ei vain toimi.

Ei uskoisi, mutta takuuvarma kakkahuumorikaan ei Ladykillersissa pahemmin innosta. Suolisto-ongelmat tuntuvat päälle liimatulta hauskuutusyritykseltä. Poe-sitaattien, ripuliongelmien, veijarikomedian ja väkivallan yhdistelyllä tavoitellaan taiteellisesti kunnianhimoista lopputulosta. Samalla tavalla ääniraidalla kuullaan gospelia, klassista musiikkia ja hiphoppia. Alun huumorin valoisuus mustuu matkan edetessä liikaa. Palaset eivät loksahda paikoilleen virkistävällä tai jännittävällä tavalla, mikä tarkoituksena on ollut. Jäljelle jää yhdentekevyyden ja sekavuuden tunne.

Coenin veljeksillä on ollut vakiotyöryhmänsä mukana elokuvassa. Kahdeksassa Coen-elokuvassa työskennellyt kuvaajamestari Roger Deakinskaan ei tuo esitykseen mitään erityisen mieleenpainuvaa tällä kertaa. Puvustaja Mary Zophres on myös ollut mukana seitsemässä Coen-tuotoksessa.

Yksi elokuvan toistuvista elementeistä on Mississippi-jokea pitkin puksutteleva jäteproomu, johon pudotetaan sillalta ruumiita. Ladykillersin voi antaa vaipua myös unohduksen proomuun ja jäädä odottelemaan Coenin veljesten seuraavaa tuotosta. Veljesten aiemman tuotannon tasokkuus painaa nyt arvosteluasteikkoa ankarampaan suuntaan. Elokuvassa oli myös hauskat hetkensä, mutta hutaistun tuntuisen mukiinmenevyyden ei pitäisi riittää laatuelokuvan tekijöille.