Pariisi, rakkaudella valkokangas

Kunnianhimoa ja uskaliaisuutta ei tästä koktailista puutu. Otetaan 22 kansainvälisesti tunnettua ohjaajaa, annetaan heille 5 minuuttia valkokangasaikaa ja teemaksi rakkaus Pariisissa. Sekoitetaan 20 ainesosaa keskenään ja tarjoillaan parituntinen episodielokuva Pariisi, rakkaudella.

Pariisi on aina houkuttanut ja innoittanut elokuvantekijöitä, eikä vähiten romanttisessa mielessä. Rakkauden pääkaupungiksi nimetty metropoli on toiminut näyttämönä monille elävän elämän lempiväisille. Näillä perusteilla ideaa markkinoitiin ohjaajille. Kullekin annettiin vapaat kädet ilmaista oma näkemyksensä aiheesta. Näkemyksiä onkin yhtä monta kuin kohtauksia.

Lyhyissä tarinoissa kohdataan, rakastutaan, rakastetaan, erotaan, palataan jälleen yhteen. Mukana on rakastavaisten rakkautta, äidin rakkautta, kaipuuta rakkauteen, ystävän rakkautta, kuollutta rakkautta ja rakkaudettomuutta. Henkilöhahmot vaihtuvat jokaisessa kohtauksessa ja muutokset on merkitty paikan ja ohjaajan nimillä.

Idea on haastava ja lopputulos voisi olla monenlainen. Onneksi tällä kertaa ei useampi kokki merkitsekään huonompaa soppaa. Tuottajaryhmä, monilukuinen sekin, on yhdistänyt tarinat toisiinsa kertomuksellisesti ja luonut rytmin, joka ei suinkaan seuraa ohjaajien nimekkyyttä, vaan kohtaamisten teemoja. Yhdistely on onnistunut ja vaikka elokuva onkin luonnostaan katkonainen, siirtymät ovat sujuvia.

Elokuvanharrastajalle suurin anti kokonaisuudessa on ohjaajien tyylin vertailu heidän muuhun tuotokseensa. Uskollisesti he sitä seuraavatkin. Coenin veljesten metrotunnelitarina on hersyvän humoristinen, Wes Craven yhdistelee yliluonnollisia elementtejä omaan tarinaansa. Sekä ohjaajat että näyttelijät ovat tuoneet mukanaan itseironiaa, joka aiheuttaa katsojassa tunnistamisen mielihyvää, toisinaan jopa huvittumista.

Elokuvalla on myös ongelmalliset puolensa, joista suurin on pituus. Parikymmentä viiden minuutin erillistä kohtausta on liikaa, kun jokaiseen tarinaan pitäisi keskittyä herkeämättä. Episodirakenne ei tuo mukanaan hengähdystaukoja. Muutama episodi vähemmän tai muutama railakkaampi olisi jättänyt pirteämmän jälkimaun.

Toinen elokuvan ongelmista on rakkauden ja romantiikan yhdistyminen sentimentaalisuuteen, jopa melodramaattisuuteen. Tunnelma ajautuu toisinaan liian raskaaksi ja vakavaksi, jolloin asetelmat ja henkilöt alkavat hukkua toisiinsa. Moninaisuudesta huolimatta elokuva kaipaisi vieläkin vaihtelevampia tunnetiloja ja tilanteita. Edelleen miehen ja naisen välinen rakkaus on hallitsevinta ja rohkeutta väläyttävät yksittäiset ohjaajat, kuten Alexander Payne, Vincenzo Natali ja Sylvain Chomet. Erityisen hämmentävää on, että vain Gus Van Sant oli tarttunut homorakkauden teemaan.

Pariisi, rakkaudella luo kuitenkin omalaatuisen tunnustuksen sykkivälle sydänten kaupungille, mielenkiintoisen ajankuvan ja tutkielman tunnettujen ohjaajien tyylistä. Elokuvaa ei hetkessä voi kuluttaa puhki ja toisto nostaisi varmasti yksittäisten pätkien hienovaraiset rakennelmat kutkuttavan uudella tavalla esille. Valkokangaskokemuksena helmiksi valikoituvat kuitenkin elämäniloiset, humoristiset ja innovatiiviset tarinat. Jokainen valitkoon omansa, itse aion vielä pitkään hykerrellä Coenin veljesten tahtiin.