Elokuvia yhdenneltätoista hetkeltä

Hurrikaanit pauhaavat, ilmasto lämpiää, sukupuuttoaalto kasvaa – ja palmuöljydieselillä käyvässä citymaasturissa pudistellaan hetki päitä ja suunnataan sitten kauppakeskuksen lämmitettyyn ja ilmastoituun parkkihalliin. Kuten dekadenssin ylipappi Borgia Ginz sanoi Derek Jarmanin mainiossa The Last of Englandissa: "As long as the music is loud enough, we won’t hear the world falling apart." Näkymiä muzakin, mediahälyn ja infoähkyn tuolta puolen tarjoilee Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin ja Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöosaston yhteistyönä järjestämä Yhdestoista hetki -elokuvatapahtuma, jossa katsellaan ilmastonmuutos- ja kehitysaiheisia elokuvia. Pääkaupungista käynnistynyt festivaali on jo Helsingin osalta ohi, mutta jatkuu ympäri Suomea 7.12.2007 asti

Tapahtuman avasi Al Goren Nobel-tunnustuksen kirvoittanut Epämiellyttävä totuus (2006). Koska ilmastonmuutosta käsittelevä elokuva on kuitenkin jo niin hyvin tunnettu, en käsittele sitä tässä sen enempää vaan siirryn sen jälkeen esitettyyn Werner Herzogin ohjaamaan elokuvaan Lektionen in Finsternis (Lessons of Darkness, 1992)

Ensimmäisen Persianlahden sodan jälkimainingeissa kuvattu impressionistinen dokumentti muodostaa ravistelevan ennakkotapauksen nykyiselle, paremmin tunnustetun öljyaddiktion aikakaudelle. Pitkät, helikopterista kuvatut, verkkaisesti panoroivat otokset maalailevat tummia helvetinnäkyjä Kuwaitin roihuavilta öljykentiltä. Osin maa näyttää olevan tulvan vallassa, mutta horisonttiin ulottuvat lammikot ovatkin öljyä. Toisaalla öljy syöksyy ulos maasta ja pelottavan jyrinän säestämänä muuttuu jättimäisiksi läpinäkymättömiksi mustiksi verhoiksi taivaalle. Maisemassa hyörii öljyn tahraamia ihmisiä ja dinosaurusmaisia maansiirtokoneita. Mordor ja Gustave Doren raamattukuvitus tulevat väkisinkin mieleen ja Herzogin – kieltämättä ärsyttävä kertojanääni – säestääkin kuvia valikoiduilla ilmestyskirjasitaateilla. Öljy palaa, saadaan sammumaan ja välillä sytytetään uudestaan. Nokea ja savua on kaikkialla. Mitään muuta kertomusta ei enää tarvita.

Festivaalin varsinaiseksi vetonaulaksi tarkoitettu Leonardo DiCaprion The 11th Hour (2007) ei pettänyt, mutta ei aivan säihkynytkään. Vaikka alun mykistävä shokkimontaasi lupasi ehkä visuaalisesti näyttävämpää elokuvaa, tuttu ja turvallinen puhuvat päät -formaatti toimi oikein mallikkaasti. Taustojen ja oireiden erittelyjen kautta mahdollisiin ratkaisumalleihin edennyt dokumentti sisälsi lukuisia napakoita kiteytyksiä ja muistutuksia luonnon tilaan liittyvistä teemoista. Urbaanissa ja postmodernissa mediahälyssä näyttää unohtuneen, että ihmiset ja kulttuuri ovat osa luontoa. Se, että vain ihmisillä ja yrityksillä on oikeuksia omaisuudeksi ja oikeudettomaksi käsitetyn luonnon ylitse, on johtamassa ei vain yhteen tai kahteen vaan useampaan, konvergoituvaan kriisiin. Samalla aika ratkaisun löytämiseksi hupenee: "The earth has all the time in the world. We don’t.", kuten elokuvan lopussa todetaan. Jouluisen kulutusorgian aattona lienee syytä myös mainita toinen aforismi elokuvasta: "Things are thieves of time." Pakollista katsottavaa, jos ja kun elokuva tulee joskus valtavirtalevitykseen.

Öljyn hinnan hipoessa sataa dollaria per tynnyri ei Crude Awakening (2006) voisi olla ajankohtaisempi. Dokumentti käsittelee öljyn globaalia huipputuotantoa ja sen taloudellis-sosiaalisia vaikutuksia. Välistä kenties turhankin syvälle teknisiin yksityiskohtiin paneutuva ja siten hieman taustatietoja vaativa elokuva kertoo kuitenkin perusviestinsä selvästi. Kun kaikesta öljystä on noin puolet pumpattu ylös maasta, ei tuotanto voi enää kasvaa kuten ennen, vaan se tasoittuu ja kääntyy myöhemmin laskuksi. Jatkuvasti kasvavan kysynnän markkinoilla tämä johtaa öljyn hinnan nopeaan kallistumiseen. Koska öljyä tarvitaan länsimaissa lähes kaikkeen aina ruoantuotannosta autoihin ja kännyköihin, myös näiden hinnat tulevat nousemaan. Koska öljyä täysin korvaavia energiamuotoja ei ole näköpiirissä ja koska hintojen nousu tulee siten olemaan pitkäkestoinen, sosiaalisia seurauksia voidaan vain arvailla. Entä milloin huipputuotantoa voidaan odottaa? Pitkän linjan öljymiehen ja Yhdysvaltain presidentin neuvonantajan Matt Simmonsin analyysin mukaan odotus on jo ohi. Öljyn tuotannon "huipputasanko" kestänee muutamia vuosia tästä eteenpäin. Sitten alkaa pitkä lasku. Hyytävää.

Tv-dokumentiksi rakennettu A World without Water (2006) analysoi ja kritisoi veden yksityistämisprojekteja. "Sinisestä kullasta" on tullut rahakas toimiala, jolla hyörivät planeetan suurimmat korporaatiot. Vaikka usein toistettujen uusliberalististen uskonkappaleiden mukaan yksityistämisen pitäisi aina hyödyttää kuluttajaa ja tehostaa käytäntöjä, ovat vesiprojektit tuoneet muassaan lukuisia ongelmia. Olipa kyse Intiasta, Boliviasta, Tansaniasta tai Detroitista, näyttää siltä, että veden tuotteistaminen johtaa veden katoamiseen köyhiltä, jotka usein asuvat aivan puhtaan veden äärellä saamatta kuitenkaan käyttää sitä. Tämä johtaa laittomiin liittymiin, protesteihin ja pahimmillaan väkivaltaisiin levottomuuksiin. Joustavasti ja informatiivisesti maasta ja satuttavasta ihmiskohtalosta toiseen loikkiva dokumentti argumentoi vakuuttavasti perussäädyllisyyden ja ihmisoikeuksien – joihin puhdas vesi kuuluu – puolesta.

Maisemakuvaus ja maisemointi yhdistynevät herkimmin hempeisiin aiheisiin, kuten puutarhoihin, puistoidylleihin ja muuhun länsimaiseen luksukseen. Edward Burtynskyn valokuville perustuvassa Manufactured Landscapes -dokumentissa (2006) maisemilla tarkoitetaan ihmisen kaikkein räikeimmin ja rajuimmin työstämiä ja tukahduttamia ympäristöjä. Avolouhokset ja öljykentät, tietokoneiden ja kokonaisten laivojen kaatopaikat, suunnattomat tehdassalit ja päättymättömät jätevuoret kertovat karua kieltään teollisista prosesseista, joissa ekologiset reunaehdot ovat tyystin unohtuneet. Burtynsky on keskittynyt Kiinaan, jonka huimaava talouskasvu ja yleinen mittakaavan valtavuus tuovat nämä seikat pöyristyttävimmin ilmi. Still-kuvien kollaasit sekä hitaat, hyvin pitkät, mekaanista melua täynnä olevat kamera-ajot tuovat mieleen Godardin vastaavat elokuvista British Sounds ja Weekend. Eikä hypnoottinen työläisen vieraantumisen visuaalinen analyysi ole menettänyt tehoaan.

Kiinan eturivin arthouse-ohjaaja Jia Zhang-ke voitti elokuvallaan Still Life (Sanxia haoren, 2006) Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, eikä syyttä. Burtynskyläiset maisemat Kolmen rotkon padolta ja patoaltaan syvyyksiin katoavista, tuhottavista kaupungeista yhdistyvät tässä koruttomassa kertomuksessa lähimmäisten ja edistyksen jyräämän menneisyyden etsintään. Dokumentaarinen on-location-ote, amatöörinäyttelijät ja maisemien maailmanhistoriallinen poikkeuksellisuus tekevät vähäeleisestä tarinasta koskettavan. Mielleyhtymien ja muistikuvien nostalgialla ei mässäillä, vaan ne häilähtävät kuvissa hennon etäisinä joko välitekstien, pienten esineiden tai vain lyhykäisten tableaux vivantien kautta.

Jos Zhang-ken elokuvassa järjestelmä kuljettaa ihmistä, niin Stephanie Boydin seitsemän vuoden aikana kuvatussa dokumentissa Tambogrande: Mangos, Murder, Mining (2007) solidaarisuus löytyy ja saa kerrankin voiton. Perulaisen Tambogranden maanviljelijät onnistuvat yhteisrintamallaan kaatamaan alueelleen pyrkivän kaivosyhtiön brutaalit avolouhossuunnitelmat. Paikallisten ihmisten sanavalmius ja oikeutettu suuttumus tulevat kärjekkäästi esiin ja muodostavat kutkuttavan vastakohdan yrityksen ja valtion sikariportaan hämmentyneille kiertelyille ja kaarteluille. Lopputuloksen sinetöi asukkaiden itsensä organisoimat vaalit, jotka osoittavat kaivoksen varauksettoman vastustuksen. Uljaan aiheen ja kuvamateriaalin täyttä hyödyntämistä varjostaa hieman taustatiedon vähäisyys, muutamat tarkkaavaisuutta vaativat hypyt sekä Boydin kömpelö kertojaääni, joka ei onneksi esiinny kovin usein.

Sepitteellisessä ympäristökauhussa hytistään Larry Fessedenin ohjaamassa ja Ron Perlmanin tähdittämässä elokuvassa The Last Winter (2007). Alaskan öljykentät, nousevat lämpötilat ja sulava ikirouta muodostavat ekologisen viitekehyksen; eristynyt tutkimusasema, säikky ihmisjoukko ja tundralla liikkuva tuntematon, tappava ilmestys puolestaan kauhulle lajityypilliset raamit. Vaikka säväykset etenevät pitkin tuttuja ratoja ja vaikka luonto kostaa -tematiikan ympärille rakennetut selitysmallit eivät aivan vakuuta, voi näistä teemoista halutessaan koostaa vertauskuvallisen tulkinnan ihmiskuntaa odottavasta äärimmäisen haasteellisesta tulevaisuudesta.

Kaiken kaikkiaan Yhdestoista hetki -tapahtuma paitsi muistuttaa valtavista ja moninaisista ekologisista haasteista, myös osoittaa jälleen kerran elokuvan dokumentaarisen ja visuaalisen iskuvoiman – ja olisikin siksi myös ansainnut näyttävämmän mainoskampanjan. Ainakin Helsigissä yleisö näytti koostuvan lähinnä aiheisiin jo tutustuneista ja niiden parissa opiskelevista ja työskentelevistä ihmisistä. Yhden euron lipun hinnalla mukaan olisi mahtunut muitakin.

Muiden kaupunkien esitysaikatauluista ja myös tapahtuman muista elokuvista löytyy lisätietoa täältä.