Risto Räppääjä ja villi kone valkokangas

Risto Räppääjä ja villi kone on järjestyksessään yhdeksäs Räppääjä-elokuva ja kolmas Solar Filmsin tuottama. Solar Filmsillä Räppääjien ohjaajana aloitti Markus Lehmusruusu (Pullistelija, 2019) mutta kaksi jälkimmäistä ovat olleet Maria Sidin käsialaa. Ohjaajan kädenjälkeä ei tosin yhdeksästä elokuvasta ehkä niin erota vaan pikemminkin tunnistettavaa on ollut tuotanto ja tyyli, jolla elokuvia on kolmen sarjoissa tehty.

Ensimmäiset kolme Risto Räppääjää olivat Kinotarin tuottamia ja Mari Rantasilan ohjaamia. Äänitehosteineen ja aikuisten naamanvääntelyineen elokuvien tyylistä saattoi olla montaa mieltä. Räppääjien siirryttyä Timo Koivusalon huomaan lopputulokset olivat hillitympiä, mutta samalla lennokas laulelu jäi vähemmälle. Maria Sidin myötä laulut ovat saaneet taas enemmän sijaa ja kaksi viimeisintä Räppääjää ovat muistuttaneet enemmän jo musikaaleja.

Yhdeksän elokuvaa on kuitenkin vaatinut veronsa sisällöstä, varsinkin kaikki elokuvat katsoneen aikuisen silmissä. Lasten osalta tilanne on toki toinen. Viidentoista vuoden aikana useampi katsojavuosikerta on ehtinyt varttua Räppääjien kohderyhmäiästä. Uusille lapsikatsojille aiempien elokuvien kuviot eivät ole valmiiksi tuttuja, joten konseptia ei ole tarvinnut paljoa muuttaa. Samalla sapluunalla on saatu aika lailla sama tulos niin valkokankaalle kuin lippukassaan.

Tuotannon näkökulmasta yhä uusien Räppääjien tekeminen on ymmärrettävää, mutta elokuvataiteen näkökulmasta parasta ennen päivä meni jo monta elokuvaa sitten. Tämä näkyy varsinkin uusimmassa elokuvassa Villi kone. Postimerkin taakse mahtuvassa tarinassa Risto saa kesätylsyyteensä Lennartilta pelikonsolin ja linnoittautuu huoneeseensa pelaamaan ja syömään pitsaa. Vasta elokuvan lopussa Risto havahtuu ja rientää konserttiin tekemään vaikutuksen Nelliin. Riston luuratessa huoneessaan Lennart ja Rauha saavat viettää laatuaikaa yhdessä, mitä nyt Elvi yhtäkkiä ilmaantuu pitämään vesijumppaa ja sen sellaista.

Elokuva oli ensimmäisen tunnin osalta kymmenvuotiaankin silmin tylsähkö, sillä tarina alkaa rullata ja kehittyä Riston ja Nellin osalta vasta pitkälti viimeisellä kolmanneksella. Kerronnallinen epätasapaino on melkoinen tunnin ja vartin mittaisessa elokuvassa. Pelaamisen koukuttavuus ja passivoivuus on toki tärkeä teema, joka puhuttelee monia lapsia ja aikuisia arkisella tasolla. Teema onkin ainoa asia, joka kohellusta kannattelee, vaikka käsittelytapa kaikessa ylilyövyydessään on katsojia aavistuksen aliarvioiva, mutta tuleepahan asia selväksi kaikille. Juonellisesta kokonaisuudesta on teelmyksen osalta vaikea edes puhua. Kohtauksia liimaillaan yhteen lauluesityksillä, jotka ovat kaukana elokuvasarjan parhaimmistosta.

Villi kone -elokuvasta tulee väistämättä mieleen, että Räppääjä-koneesta on löpö loppunut ja vauhti hiipunut. Kenties yhdeksännen osansa myötä Risto Räppääjä -elokuvien sarja olisi aika saatella kunniakkaaseen päätökseensä ja tekijöiden alkaa katsella jotain uutta ja omaperäistä uusien lastenelokuvien aihioiksi.