The Company You Keep – Ikuiset liittolaiset valkokangas

Lähes koko 2000-luvun tiukan poliittisia elokuvia ohjannut Robert Redford on löytänyt mukavuusalueensa. Tosin mikäpä olisikaan pirteämpää kuin vihainen yli seitsemänkymppinen. Redfordin keskittyminen yhteiskunnallisiin asioihin ei ole shokki, sillä herralla on pitkä ura mielipideautomaattina.

The Company You Keep – ikuiset liittolaiset (2012) käynnistyy arkistomateriaalilla. Valkokankaalle rullataan tuttua Vietnam-kuvastoa sekä esitellään lyhyesti sodanvastustajien toimintaa. Monet muistavat lähinnä kukkahipit, mutta myös väkivaltaista vastarintaa ilmeni. Itse tarina sijoittuu nykypäivään, vaikka sen juuret ovatkin menneisyydessä, eritoten kommunistisessa The Weather Underground -järjestössä.

Redfordin heittämistä keihäistä terävin ja ilmiselvin on kärttyisyys toimittajia kohtaan. Lehtiönkantajat nähdään teknologian sumentamina turhimuksina, jotka ovat kauan sitten hukanneet moraalinsa. Yksittäisten ihmisten piinaaminen ja huhujen levittäminen ovat pop, tutkiva journalismi uhanalainen ilmiö. Ajallisesti ja henkisesti ollaan vuosikymmenien päässä All the President’s Menin (1976) toimittajauskosta.

Journalismikritiikki on sinällään harvinaisen ajankohtaista, sillä jotkin nettipalvelut saivat Bostonin maratonin pommi-iskujen yhteydessä kyseenalaista mainetta. Esimerkiksi joukkoistamisen nimeen vannova Reddit tarjosi aidosti hyödyllistä tietoa, mutta julkaisi myös perättömäksi osoittautuneita arvauksia joidenkin henkilöiden osallisuudesta tapahtumiin. Tietojen toteaminen ei-julkisiksi on nettimaailmassa lähinnä naiivia.

Vaikka Irakin sota mainitaan vain kerran tai kaksi, on se selkeä taustavaikuttaja. Yhdysvaltojen invaasio Saddam Hussein -onnelaan houkutteli kaduille suurimmat sodanvastaiset massat sitten 1970-luvun kulta-aikojen. Kaikkien mielestä ei kuitenkaan tehty tarpeeksi. Elokuva vihjaakin nykynuorten olevan aneemisia mukavaikuttajia, jotka eivät tiedä, mitä eteen avautuvilla mahdollisuuksilla tekisi.

Puhtaaseen ennen kaikki oli paremmin -höpöhöpöön ei onneksi alennuta. Kapinointi nähdään nuorten touhuna. Vanhemmalla iällä integroituminen osaksi yhteiskuntaa on ihan ok. Kapinavaihe nähdään asepalveluksen kaltaisena kansalaisvelvollisuutena, joka kaikkien isänmaanystävien tulisi lusia.

The Company You Keepin näkökulmasta vallankumouksellisuus ei oikeuta väkivaltaa. Ei vaikka toinen osapuoli suoltaisi lyijyä lipaskaupalla kohti puolustuskyvyttömiä siviilejä. Väkivalta kääntää herkästi valtaväestön mitä tahansa aatetta vastaan, varsinkin jos keskimääräinen ostovoima on riittävän korkea. Väkivaltaiset vallankumoukset ovat pääosin keränneet riittävästi höyryä vain todellisen köyhyyden riivaamissa maailmankolkissa.

Elokuvan ongelma ei ole teemoissa eikä tavallaan edes niiden käsittelyssä. Tapahtumien taustavaikuttajat ovat pääosin mielenkiintoisia, mutta niitä nykypäivässä pyörittelevä tarina ei ime mukaansa. Kissa ja hiiri -leikkiä leimaa latteus, koherentin rakenteen puute ja liiallinen luotto lopun käänteiden iskuvoimaan.

Redford tavoittelee 1970-luvun poliittisten trillerien tunnelmaa, mutta jää kauas niiden paranoiasta. Joka oven takaa kurkistavat niminäyttelijät tekevät kelpo työtä, mutta liian monien hahmojen osaksi jää tavalla tai toisella edistää Jim Grantin (Redford) tympeänpuoleista pakomatkaa. Vastaan tulevat henkilöt ovat toki vanhoja tuttuja, mutta menneisyydestä kumpuavat ristiriidat jäävät vaisuiksi.

Dialogin runsaus on ajoittain rasite, sillä alun montaasin jälkeen puheensorina vastaa lähes yksin tapahtumien kehityksestä ja taustoituksesta. Usein monologimaiset avautumiset ovat tyhjää täynnä. Mikä ikävintä, hahmojen menneisyys vaikuttaa usein selvästi kiinnostavammalta kuin heidän nykyisyytensä. Vaikka ele saattaa kannustaa uusia sukupolvia protestoimaan milloin mitäkin, niin harmaan arjen kuvaajana Redford ei ole Alexander Payne.