The Company You Keep – ikuiset liittolaiset kotikatsomo

Pitkän ja monipuolisen uran elokuvien parissa luonut Robert Redford saattaa monelle nuoremmalle katsojalle olla vain nimi, joka mainitaan Sundancen elokuvajuhlien perustajana ja takapiruna. Ja totta onkin, että Redford ohjaa ja näyttelee nykyään harkitun verkkaiseen tahtiin, mikä jo yli seitsemänkymppiselle veteraanille onkin suotavaa. Redfordin nimeä ei suotta liitetä kaikkien aikojen Hollywood-tähtien kaanoniin. Jokaisen elokuvanystävän kannattaisi katsoa ainakin George Roy Hillin ohjaamat Butch ja Kid – Auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969) ja Puhallus (The Sting, 1973) ymmärtääkseen mihin maine perustuu.

Redfordin uusin elokuva The Company You Keep – ikuiset liittolaiset perustuu Neil Gordonin romaaniin, ja maestro itse näyttelee pääosassa. Elokuvan tapahtumat alkavat, kun tavallisen oloinen perheenäiti Sharon Solarz (Susan Sarandon) pidätetään epäiltynä vuosikymmeniä sitten tehdystä pankkiryöstöstä ja sen aikana tapahtuneesta vartijan murhasta. Nuori ja kunnianhimoinen reportteri Ben Shepard (Shia LaBeouf) alkaa tonkia juttua syvemmältä ja törmää Jim Grantin nimeen.

Asianajaja Jim Grant (Robert Redford) on rauhallisella esikaupunkialueella asuva yksinhuoltajaisä, jonka seesteistä elämää Shepard saapuu häiritsemään. Sinnikäs reportteri kun uskoo paljastaneensa Grantin todellisen henkilöllisyyden. Tämä on ollut 1970-luvulla Vietnamin sotaa vastustaneen, terroristeiksi leimatun ja maan alle painuneen radikaaliryhmittymä Weather Undergroundin jäsen, ja hänet on kahden muun ryhmän jäsenen ohella etsintäkuulutettu murhasta.

Elettyään yli 30 vuotta keskiluokkaisen fasadin piilossa Grant joutuu jälleen pakenemaan, kannoillaan FBI ja Shepard. Hän lähtee matkalle etsiäkseen käsiinsä entisen tyttöystävänsä Mimi Lurien (Julie Christie), joka voisi todistaa hänen syyttömyytensä. Matkalla hän kohtaa nuoruuden aikaiset aatetoverinsa, jotka kaikki ovat seestyneet ja asettuneet aloilleen, ja joiden vakiintuneita kuvioita Grant näin tulee hämmentämään. Kaikki ovat kuitenkin valmiita auttamaan entistä toveriaan joko velvollisuudesta tai hyvää hyvyyttään. Osa tuntuu jopa kaipailevan vanhoja hyviä aktivismin aikoja, jolloin aatteen palo oli vielä tulikuuma eikä hiipuva hiillos.

Elokuvaa on yritetty hieman nihkeästi lokeroida poliittiseksi trilleriksi, koska Robert Redfordin ura ja lukuisat haastattelut antavat helpon tulkintakaavan, jota seurata. Poliittista sanomaakin elokuvasta löytyy, mutta mikään paranoidinen agenttileffa tyyliin Korppikotkan kolme päivää (1975) se ei ole, ei liioin puhdas toimintaelokuva, vaikka toimintajaksojakin elokuvaan mahtuu. Pikemminkin elokuvan poliittisuus näyttäytyy Redfordin henkilökohtaisena huolena Yhdysvaltojen kykenemättömyydestä kohdata menneisyyttään, ottaa opiksi historiastaan. Jos historiaansa ei tunne, sen joutuu elämään yhä uudelleen ja uudelleen.

The Company You Keep on hyvällä tavalla vanhanaikainen elokuva, sillä se uskaltaa ottaa kantaa tinkimättä silti viihdyttävyydestä. Esimerkiksi amerikkalaisen elokuvan kuvastosta niin tutun tutkivan journalistin eli lehtimiehen kautta tuodaan esiin paitsi nuoruuden palava into totuuteen myös arvovalintojen tärkeys. Lehtimies Ben Shepard toimii itsekkäistä lähtökohdista käsin haluten kohujutun hinnalla millä hyvänsä, mutta kykenee myös luopumaan siitä tajuttuaan, kuinka monen yksityiselämää paljastukset voisivat vahingoittaa. Usko tutkivan ja samalla eettisen journalismin mahdollisuuteen on Redfordilla vielä vahva, ja hän haluaa valaa tätä uskoa muihinkin.

"You don't need a weatherman to tell which way the wind blows" lauloi Bob Dylan vuonna 1965 biisissään Subterranean Homesick Blues. Weathermen eli Weather Underground -aktivistit ottivat tarun mukaan laulusta itselleen nimen. Elokuvan lopussa viimeinenkin alkuperäinen jäsen, Nickin vanha heila Mimi Lurie, päättää antautua totuuden tähden ja koska on väsynyt pakenemaan ja muuttamaan henkilöllisyyttään. Kirjaimellisesti hän kääntää veneen kurssin tajutessaan, mistä tuuli puhaltaa. On kuin Redford sanoisi, että on ihan ok seestyä, nyt on nuorten vuoro ottaa vetovastuu.

Elokuvassa draaman ja trillerin ainekset sekoittuvat liki täydellisellä tavalla, vaikkakin pahoin pelkään, että nykymittapuilla hieman verkkainen ja pohdiskeleva sävy saattaa olla monille vieraannuttava elementti. Sulavasti soljuva kerronta seurailee kauniisti draaman kaarta, ja näyttelijöiden vanha kaarti on kuin lämmin peitto, johon on hyvä kietoutua viileänä syysiltana. Kun Nick Nolten kähinään ja Sam Elliotin viiksiin vielä lisätään Vancouverin ja Brittiläisen Columbian silmiä hivelevät maisemat, jää elokuvasta hyvä ja viipyilevä maku suuhun.