Nostalgian puhallus
Ohjaaja George Roy Hillin yhteistyö Paul Newmanin ja Robert Redfordin kanssa loi menestyksen Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969). Kolmikko jatkoi yhteistyötä Puhalluksessa (The Sting, 1973), joka nojasi jälleen Newmanin ja Redfordin väliseen luontevaan kemiaan ja huumoriin. Puhalluksesta tuli 1970-luvun tummien rikoselokuvien täydellinen vastakohta, tunnelmaltaan kepeä ja elokuvakerronnallisesti mestarillinen huijaritarina.
Suuren laman jälkimainingeissa vuonna 1936 pikkuhuijari Johnny Hooker (Robert Redford) päätyy mentorinsa Luther Colemanin (Robert Earl Jones) kanssa vahingossa ryöstämään newyorkilaisen gangsteripomo Doyle Lonneganin (Robert Shaw) vedonvälitysrahat. Gangsterin pikaisen ja armottoman koston jälkeen Hooker joutuu pakosalle ja etsii käsiinsä maankuulun ammattihuijarin Henry Gondorffin (Paul Newman). Yhdessä tiiminsä kanssa miehet alkavat suunnitella huijausta, jolla saisivat vedätettyä Lonnegania ja samalla puhaltamaan tämän suuret rahat.
Puhalluksessa yhdistyvät klassisen Hollywoodin rikoselokuvien, erityisesti James Cagneyn tähdittämien 1930-luvun gangsterieeposten, estetiikka 1950-luvulla alkaneiden caper-ryöstöelokuvien alagenreen. Hill yhdistää rikoselokuvaansa sulavasti myös piirteitä periodielokuvista ja lähes screwball-henkisistä draamakomedioista. Nostalgisesti esikuviinsa suhtautuvan Puhalluksen 1900-luvun alkupuolen maailman, erityisesti tuon ajan elokuvissa nähdyn, luomista tukee sen kuvaaminen Universal Studiosin backlotilla, jota laajentavat tyylikkäät taustamaalaukset. Niihin yhdistyvät saumattomasti tarinaa rytmittävät ajan lehdistökuvitusten inspiroimat väliotsikkokuvat, sekä Marvin Hamlischin sovittama ragtime-vaikutteinen ikoninen pianomusiikki.
Lama-ajan puutteen ja toivottomuuden ulkoisten puitteiden luomisen lisäksi elokuvan tunnelma on enemmän kuohuvan 1920-luvun tanssin, varieteen, salakapakoiden ja tietysti yksityiskohtaisesti organisoitujen huijausten iloluontoinen maailma. Tätä tukevat ruskean sävyihin taittuvien kirkkaiden värien ja ylellisten lavasteiden luoma näyttämöllepano. Yhdysvaltojen taantuma-ajan yhteiskunnan rikollisia luovien vaikutusten pohdinnan sijaan hyvät huijarit ja pahat gangsterit ovat helposti tunnistettavissa. Rikollisten synnyn ja tuhon pohdinnan sijaan katsojille tarjotaan eskapistinen maailma, jossa moraalinen oikeus toteutuu katharsiksen kautta.
Uuden Hollywoodin elokuvantekijöiden kokeellisuuden sekä valtavirtaan vetoavien menestyselokuvien välimaastossa työskennellyt Hill loi vimmaisimmalla luomiskaudellaan syntyneeseen Puhallukseen kepeän tunnelman. Se muodostaa vahvan kontrastin 1970-luvun puitteiltaan synkkiin sekä moraalisesti häilyvien rikollisten ja poliisien kuvauksiin, kuten elokuvissa Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971) ja Kummisetä (The Godfather, 1972).
Elokuvan mieleenpainuva näyttelijäkaarti on aikakautensa rikoselokuville tyypillisesti miehinen ensemble, joka esitellään klassisesti heti alussa. Oikeastaan ainoan merkittävämmän naisroolin tekee karusellin kulissin takana bordellia ja speakeasya pyörittävä kovatahtoinen Billie (Eileen Brennan). Pääosakaksikosta täydentää trion Robert Shaw’n lyhytpinnaisesti tiuskiva Lonnegan, jolle löytyy useita yhtymäkohtia aikakauden todellisista rikollisista aina gangsteri Lucky Lucianosta uhkapeluri Arnold Rothsteiniin. Käsikirjoittaja David S. Ward myös pohjasi elokuvan hahmot todellisiin huijareihin sekä heidän aikaisempiin audiovisuaalisiin esityksiinsä.
Wardin Puhallukseen rakentama huijausjuoni on monitasoinen ja katsojalle paljastettavan tiedon osalta mestarillinen sekä aivan elokuvan loppuhuipennusta lukuun ottamatta myös toteutukseltaan uskottava. Wardin käsikirjoituksen koukeroiden yhdistyminen Hillin napakkaan ohjaukseen menestyselokuvia tuottaneen The Zanuck/Brown Companyn siipien alla osoittautui voittamattomaksi yhdistelmäksi. Elokuvan vetovoima oli aikanaan valtaisa, johtaen lippuluukku-, arvostelu- ja palkintomenestykseen aina Oscareita myöten. Yhä uudet katsojat mukaan huijaukseen vetävä hyvänmielen rikoselokuva onnistuu perustelemaan klassikon asemansa vielä 50 vuotta ensiesityksensä jälkeen.
Elokuva nähtiin osana Teeman elokuvafestivaalia ja on katsottavissa Yle Areenassa 14.12.2023 asti.
Toimituskunnan keskiarvo: 4,5 / 2 henkilöä
Seuraava:
Nandor Fodor and the Talking Mongoose
Löyhästi tosipohjainen musta brittikomedia puhuvasta mangustista on hillityn absurdi.
Edellinen: Violent Night
Venytetyssä mustan huumorin toimintaelokuvassa Joulupukki antaa tuhmille konnille kyytiä takomalla näitä moukarilla.