Hevoskuiskaaja kotikatsomo

Videoformaatti ei imartele Robert Redfordin eeppistä Hevoskuiskaajaa, jonka vahvinta antia ovat henkeäsalpaavat kuvat Montanan erämaista ja viljavainioilta. Pieni koko kutistaa elokuvan mittasuhteiltaan jopa myyttiset teemat usein tahatonta hilpeyttä herättäväksi taskufilosofiaksi.

Nicholas Evansin menestysromaaniin perustuva Hevoskuiskaaja toisintaa amerikkalaista perusmyyttiä: (villi) länsi tarjoaa uuden alun mahdollisuuden itärannikon korruptoituneen kaupunkielämän kuluttamalle perheelle. Varakkaan bisnespariskunnan ainoa tytär Grace (Scarlet Johansson) joutuu onnettomuuteen, jossa hän menettää paitsi vasemman jalkansa, myös ystävänsä sekä rakkaan hevosensa Pilgrimin. Pilgrim nimittäin häiriintyy vakavasti onnettomuuden seurauksena ja Grace sulkeutuu omaan maailmaansa. Tytön äiti Annie (Kristin Scott Thomas), viileän tehokas liikenainen, joutuu ennen kokemattomaan kriisiin menettäessään yhteyden tyttäreensä. Annie kuvittelee voivansa palauttaa yhteyden tyttäreen palauttamalla yhteyden hevoseen: hän kuljettaa tytön ja hevosen montanalaiselle ranchille, missä tämän elokuvan yksinäinen lehmipoika Tom Booker (Robert Redford) kuiskailee häiriintyneille hevosille.

Hevoskuiskaajaa olisi helpompi sietää ellei sen symboliikka olisi niin ilmiselvää ja asetelmat niin mustavalkoisia. Kaupunki on paha: teknologia on etäännyttänyt ihmiset luonnosta ja perusarvoista, mikä parhaiten näkyy Annien hahmossa. Hänet esitellään elokuvan alussa lähinnä häntä ympäröivien teknisten laitteiden, faksien ja kännyköiden, välityksellä. Myös Gracen onnettomuuden taustalla on paha kone, demoninen rekka-auto, jolta Gracea suojellessaan Pilgrim vammautuu vakavasti. Ranchien ihmiset taas elävät symbioosissa luonnon ja perinteidensä kanssa: he ovat kenties yksinkertaisia mutta pohjimmiltaan hyviä, rehellisiä ja aitoja. Tullakseen heidän kaltaisikseen Annien ja Gracen on palautettava kadottamansa yhteys luontoon, missä hevoskuiskaaja astuu mukaan kuvaan. Tom Booker on linkki ihmisen ja luonnon välillä, mies, joka taitaa unohdukseen vaipuneen hevoskuiskailun taiteen.

Elokuvan suurin ongelma on sen pituus. Lähes kolmeen tuntiin mahtuu avaria luonto-otoksia mutta myös tuskastuttava määrä jaarittelua kuisteilla ja hevossuojissa. Verkkaisuudella Redford pyrkii kai vaikuttamaan katsojaan kuin hevoskuiskaaja vauhkoon ratsuun, ja laskevan auringon kullatessa Montanan aaltoilevat viljavainiot elokuvan unelias tunnelma kaappaakin varomattoman katsojan helposti mukaansa. Tosin jo seuraavassa kuvassa tömähdetään raskaasti maan pinnalle: ei mahda mitään, mutta laskevan auringon siirtyessä hyväilemään ohjaaja-päätähti Redfordin aaltoilevia otsakiehkuroita mennään jo vastustamattomasti kornin puolelle.