Viimeinen linnoitus valkokangas

Pitäessään mahtipontista jäähyväispuhettaan kongressille keväällä 1951 kenraali Douglas McArthur hehkutti, kuinka "Old soldiers never die, they just fade away". McArthurin toteamus tulee väistämättä mieleen kun katsoo vankilaelokuvaa Viimeinen linnoitus, joka tosin ei ole vankilaelokuva ensinkään, vaan sisäisen kurin ja sotilashyveiden noudattamisen patrioottinen ylistyslaulu. Siis ennalta arvattava juttu, joka samalla tarjoaa aika erikoisia tulkintavaihtoehtoja.

Viimeinen linnoitus on rakennettu kahden näyttelijän varaan. Se on kertomus kahden miehen valtataistelusta, jonka näyttämönä on vankila ja pelinappuloina vangit, tai tarkemmin sanottuna vankien sielut. Robert Redford on hänen näyttelijänprofiilinsa mainiosti sopivassa roolissa oikeamielisenä kenraalina, joka maineikkaan sotilasuran jälkeen joutuu vankilaan. Häntä vastassa on James Gandolfinin esittämä, vankeja kovaotteisesti kohteleva vankilanjohtaja. Jo alussa miesten erilainen tausta selviää. Gandolfini on aseita keräilevä byrokraatti, jolla ei ole käytännön kokemusta, kun taas Redford on taistelukentällä meritoitunut, kidutettu ja piesty sotasankari. Vastakkain ovat siis ruohonjuuritason tunteva, miestensä kunnioituksen esimerkillään ansainnut luonnollinen johtaja sekä miehiä ylimielisesti pompotteleva kaappisadisti. Siis suomalaisittain sanottuna: Koskela ja Lammio.

Viimeinen linnoitus on onneksi miesten elokuva. Turhien romanssien tai sivujuonteiden ei anneta pilata valtataisteluasetelmaa. Se ei kuitenkaan sisällä lainkaan vankilaelokuvien vakiokuvastoa: jengejä, huumeita, rotutaistelua tai miesten välistä seksiä ja raiskauksia. Toisaalta asetelma, jossa Redford saisi "hoitoa" suihkuhuoneessa, ei oikein sopisi elokuvan tunteita nostattavaan henkeen... Tässä elokuvassa näyttää olevan vain hyviä vankeja, elämässään erehdyksiä tehneitä entisiä sotilaita. Kenraalin johdattamina he ovat valmiit löytämään uudestaan sotilaan ihanteet ja puhaltamaan yhteen hiileen miesjoukkona. Viimeisen linnoituksen vankila näyttää olevan kaukana siitä maailmasta, jota vaikka tv-sarjassa Kylmä rinki uskottavan oloisesti valaistaan. Realismin sijaan elokuvantekijöiden keskeinen teema onkin patriotismi.

Viimeinen linnoitus on isänmaallinen elokuva, jonka paatoksellisessa asetelmassa on kuitenkin jotain kiinnostavan absurdia. Siinä vastakkain ovat vankien muodostama sotilaallinen yhteisöllisyys ja vankilaa ylläpitävän koneiston hierarkkinen väkivalta. Lopussa kaikki tiivistyy taisteluun lipusta, siis siitä, mitä isänmaallisuus lopulta tarkoittaa. Turvalliseksi Hollywood-tuotteeksi Viimeinen linnoitus sisältää lopulta aika poikkeuksellisen piilotekstin. Sanoman, joka on huomattavasti terveempi kuin viime aikojen vastenmielinen Pearl Harbor -tyyppinen pullistelu. Elokuvassa oikea patriotismi ei olekaan käskyjen sokeaa tottelemista tai fallistista aseiden hieromista, vaan yhteisön solidaarisuutta ja itsekurin säätelemää velvollisuuksien täyttämistä. Jokaisen on löydettävä oma sisäinen sotilaansa.