Presidentin miehet kotikatsomo

Valmistuttuaan vuonna 1976, Alan J. Pakulan Presidentin miehet saavutti valtavaa menestystä niin katsojien kuin kriitikkojenkin keskuudessa. Watergate-skandaalia selvittäviä Washington Postin toimittajia, Carl Bernsteinia ja Bob Woodwardia seuraava elokuva haali kaikkiaan kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, joista neljä se myös onnistui voittamaan.

Lopulta Presidentti Nixonin eroon johtanut Watergate-vyyhti paljasti Valkoisen talon silloisen mädännäisyyden, ja siivitti koko tutkivien journalistien ammattikunnan ennen kokemattomaan arvostukseen. Elokuva toimiikin paitsi aikalaiskuvauksena ja poliittisen trillerin merkkipaaluna, myös perinteisenä sankaritaruna, jossa nokkimisjärjestyksen häntäpäässä ahertavat rivitoimittajat nousevat raskaan raadannan ansiosta voittamaan koko valtaapitävien koneiston.

Sankaritoimittajien samannimiseen kirjaan perustuvassa elokuvassa Woodward on korvattu koko projektin liikkeelle panneella, ja muun muassa kirjan elokuvaoikeudet lunastaneella Robert Redfordilla. Bernsteinia näyttelee Dustin Hoffman. Uuden erikoisjulkaisun lukuisat lisämateriaalit valottavat parivaljakon perinpohjaista paneutumista roolihahmoihinsa. Tämä näkyy myös lopputuloksessa.

Siinä missä suuri osa nykypäivän poliittisista trillereistä rakentuu nopean leikkauksen, monimutkaisen juonen ja mahtipontisten erikoistehosteiden varaan, Presidentin miehet tukeutuu äärimmilleen riisuttuun kuvalliseen kerrontaan. Hyvässä ja pahassa.

Loisteputkivalossa kirjoituskoneitaan naputtelevat ja lankapuhelimessa roikkuvat toimittajat eivät tarjoa takaa-ajoihin ja pyssyjen paukutteluun tottuneelle nykykatsojalle totuttua visuaalista ilotulitusta. Toisaalta, Presidentin miehet uskaltaa rohkeasti luottaa tositapahtumiin perustuvaan tarinaan, joka vetää uskomattomuudessaan vertoja mielikuvituksellisimmallekin Hollywood-fiktiolle.

Alan J. Pakulan taito ja maltillisuus näkyy viipyilevissä ja staattisissa otoksissa. Dokumentinomaisuuteen pyrkivä ilmaisu on huippuunsa hiottua aina uutishuoneen pikkutarkkoja lavasteita myöten. Elokuvan jännitteen kannalta pääosaan nousee kuitenkin erityisesti Gordon Willisin kameratyöskentely. Myös Kummisetä-trilogian kuvauksesta vastannut Willis ammentaa vaimeasta valaistuksesta selkäpiitä karmivia tunnelmia, ja siirtää niitä onnistuneesti jopa lehtitoimituksen avokonttoriin.

Vaikka Presidentin miehet on elokuvailmaisultaan kestänyt aikaa poikkeuksellisen hyvin, ei sisällöstä voi varauksetta sanoa samaa. Näennäisen dokumentaarisesta lähestymistavastaan huolimatta elokuva on puhdasta fiktiota, jossa tosiasioita on muokkailtu tarinankerronnalle suotuisampaan suuntaan.

Ilmestymisajankohdan kiihkeissä ylistyksissä kenties huomaamatta jäänyt subjektiivisuus on nyt katsottuna ilmiselvää. Tästäkin huolimatta elokuvan kannanotto lehdistön asemaan on nyt, 30 vuotta myöhemmin, vähintäänkin yhtä ajankohtainen. Ja jos itse Presidentin miehet ei herätä nykykatsojaa riittävän ilmiselvillä kysymyksillä, tuplajulkaisun mukaan ujutetut lisämateriaalit haastatteluineen ja kommentteineen tekevät sen varmasti.