Spy Game valkokangas

Tyylikkäästi vanhentunut Robert Redford palaa jälleen 70-luvun vainoharhaisiin tunnelmiin Tony Scottin vakoilujännärissä Spy Game. Elokuvan tapahtumat tosin sijoittuvat CIA-agentti Nathan Muirin (Redford) yllättävän hektiseen viimeiseen työpäivään vuonna 1991. Muirin 70-luvulla värväämä agentti Tom Bishop (Brad Pitt) on sooloillut Kiinassa ja häntä uhkaa teloittaminen seuraavan aamun koitteessa. CIA:n pomot haluavat pestä kätensä jutusta, mutta Muir aloittaa suunnitelman opetuslapsensa pelastamiseksi. CIA:n päämajassa käytävien keskusteluiden lomassa nähdään takautumina Muirin ja Bishopin ristiriitaista historiaa aina 70-luvun Vietnamista Berliinin kautta 80-luvun puolivälin Beirutiin.

Kylmän sodan teemoja toisteleva elokuva on keskivertoa parempaa jännitysviihdettä. Sen asetelmat eivät ole räikeän isänmaalliset, vaan pikemminkin raadolliset. Agentit joutuvat tavan takaa tilanteisiin, joissa velvollisuus työnantajaa kohtaan ajaa ystävyyden edelle. Myös ihmishenkiä joudutaan uhraamaan suuremman tavoitteen saavuttamiseksi. Tosin uhrattavat ihmiset ovat poikkeuksetta ei-amerikkalaisia. Ystävyydestä ja ihmishenkien pelastamisesta tuleekin Muirille kynnyskysymys vasta, kun Bishop joutuu vaikeuksiin. Eläkepäiville siirtyessään hän on valmis uhraamaan maineensa ja säästönsä pelastaakseen "oman pojan" hengen.

Robert Redford on aiemmin ohjannut Pittiä elokuvassa Keskellä virtaa joki. Heidän kemiansa toimivatkin Spy Gamessa varsin hyvin. Muut näyttelijät jäävät taka-alalle. Näin käy esimerkiksi Pittin rakastettua näyttelevälle Catharine McCormackille. Redfordin hahmosta tulee eittämättä mieleen erinomainen 70-luvun vakoiluelokuva Korppikotkan kolme päivää, jossa hänen esittämänsä agentti joutui ilman omaa syytään ongelmiin CIA:n kanssa. Samoin käy nytkin, kun eläkeikään ehtinyt agentti juonittelee CIA:n kabineteissa. Redford on erinomainen hänelle luontevassa roolissa.

Muutaman vaatimattomamman elokuvan jälkeen Tony Scott on löytänyt jälleen toimivan konseptin. Spy Gamessa on hyvä ja toimiva käsikirjoitus, ja sellaisista Scott on ennenkin tehnyt toimivia elokuvia. Valitettavasti hän on myös usein tyytynyt huonompiinkin teksteihin. Scottin edellinen elokuva, Valtion Vihollinen, sivusi samoja teemoja kuin tämä uutuuskin. Täysin utopistinen juoni ja pinnalliset hahmot ovat Spy Gamessa vaihtuneet astetta realistisempaan suuntaan. Se on ainoastaan positiivinen asia. Varsinkin elokuvan pitkät takautumajaksot ansaitsevat kiitosta. Ne eivät ole vain välähdyksiä menneisyydestä, vaan olennainen osa kertomusta, jossa päähenkilöiden suhdetta syvennetään. Erityisesti 80-luvun Beirut on toteutettu rujon realistisesti. Toki on sanottava, että kylmän sodan taistelukentät toimivat lähinnä taustana tarinalle. Sen tarkemmin konflikteihin ei syvennytä.

Spy Gamessa isänmaallinen uho loistaa poissaolollaan. Toki amerikkalaiset kohotetaan toisten yläpuolelle ja kiinalaiset esitetään julmina hirviöinä. Mutta pahempaakin olisi voinut odottaa. Koska elokuva on kuvattu ennen syksyn terrori-iskuja, eivät kiristyneet poliittiset asenteet vielä näy siinä. Spy Game on viihde-elokuva, joka nojaa realistisiin kylmän sodan asetelmiin. Sellaisena se on tavanomaista parempi toimintajännäri.