Sisäisen totuuden ihanne

Pirjo Honkasalo on 90-luvulla niittänyt kansainvälistäkin mainetta onnistuneilla dokumenteillaan Mysterion (1991), Tanjuska ja 7 perkelettä (1993) ja Atman (1996). Myös fiktioelokuvan kenttä on Honkasalolle tuttu, edellisestä pitkästä elokuvasta on tosin aikaa jo yli kymmenen vuotta. Rauni Mollbergin opissa 1970-luvulla ollut Honkasalo edustaa 60-luvun elokuvasukupolvea, jolle elokuvan sisäisen totuuden ihanne oli tärkeämpää kuin ulkoisen esillepanon koreus. Nämä ihanteet näkyvät myös Tulennielijässä. Eri aikatasoilla liikkuva, enemmän kuvan voimaan kuin puheeseen luottava Tulennielijä on monella tapaa rohkea elokuva, joka ei kuitenkaan pääse eroon suomalaisen "taide-elokuvan" helmasynneistä.

Tulennielijä - (c) 1998 Marko Röhr Productions © 1998 Marko Röhr Productions

Kaksoissisaret Helena ja Irene syntyvät Helsingissä jatkosodan loppuvaiheessa. Saksalaissotilaaseen ihastunut äiti jättää lapset isoäidin huomiin. Kahdeksanvuotiaana tytöt joutuvat lastenkotiin. Siellä he rakentavat yhteisen maailman, joka sulkee ulkopuolelleen kaikki muut ja tekee heistä symbioottisen, erottamattoman parin.

Tavattuaan äitinsä uudelleen tytöt joutuvat sirkuskiertueeseen, jossa Irenestä yritetään tehdä trapetsitaiteilijaa. Kiertävä elämä ja äidin levottomat miesseikkailut kuitenkin väsyttävät Helenaa ja Ireneä henkisesti. Mutta kuka ottaa lopulta vastuun kenestä? Sitä pohtii myös Helena, joka kulkee nykypäivän Helsingissä ja tapaa pienen tytön, jonka kautta hän peilaa omaa menneisyyttään...

Kaksoset sirkuksessa

Ajatus erottamattomista kaksosista on tuttu monista kauhuelokuvista. Tulennielijä ei kuitenkaan ole mikään Erottamattomat (1988), vaan 1940-luvun ja nykypäivän välillä seilaava kahden tytön kasvutarina. Se tarkastelee toisiinsa takertuvien tyttöjen karuja kasvuvaiheita sekä ongelmallista äitisuhdetta sodanjälkeisessä Suomessa ja Euroopassa.

Kaksoissisarten välinen henkinen napanuora kulkee myös elokuvan punaisena lankana, mutta lopulta huomio kiinnittyy Helenan tekemiin valintoihin. Helenan kolmen eri elämänvaiheen kuvaamiseen tarvitaan kolme eri näyttelijää: Helenaa aikuisena esittää Elina Hurme, teini-ikäisenä Elena Leeve ja 8-vuotiaana Sari Havukainen. Muista näyttelijöistä esiin nousee erityisesti Vappu Jurkan pienin mutta paljon sanovin elein esittämä isoäiti.

Tulennielijä - (c) 1998 Marko Röhr ProductionsPirkko Saision käsikirjoituksessa tarkastellaan arkipäivän sosiaalisia ongelmia hieman samaan tapaan kuin kirjailijan ehkä tunnetuimmassa teoksessa Elämänmeno (1975). Tyttöjen kohtalo kietoutuu kiertävään sirkukseen, ympäristöön, joka on innoittanut niin Chaplinia, Felliniä kuin Bergmaniakin. Sirkusmiljöön kuvaukseen elokuva ei onnistu tuomaan hirveästi uutta, paitsi sen, kuinka tyttöjen kiertävä sirkus eksyy Pohjois-Suomen työkämpille rasvaisten äijien katseiden ahmittaviksi. Euroopan poliittiset myllerrykset välkkyvät taka-alalla, ne toimivat kehyksenä hyväksikäytettyjen ja rakkautta vaille jääneiden tyttöjen vaellustarinalle.

Taiteen raskas painolasti

Mitä pitemmälle elokuva etenee, sitä kummallisemmalta sen takautumarakenne näyttää. Nykypäivän Helsingissä mustavalkoisina kuvatut otokset tuntuvat päälleliimatuilta, sillä niiden tarkoitus jää hämäräksi. Vai luottaako ohjaaja vain katsojan oivalluskykyyn niin paljon, että uskaltaa jättää nykypäivän aikatason irralliseksi muusta tarinasta. Jos Helenaa seuraavan pikkutytön kautta halutaan kuvata suhtautumista omaan lapsuuteen ja muistoihin, niin vähemmän osoittelevat keinot olisivat olleet toivottavia. Helsingissä haahuileva Helena ja lapsuuskuvaus eivät osu yksiin.

Tulennielijän tekijäjoukko ansaitsee hatunnoston riskinotosta. Elokuva ei tee kompromisseja eikä päästä katsojaa helpolla. Mutta korkealle asetettu rima ei paljoa lohduta, jos ylitys jää tekemättä. Ikävä sanoa, mutta Tulennielijä tuo mieleen ne takavuosien kotimaiset taide-elokuvat, joissa mielikuva taiteellisuudesta oli suoranainen itseisarvo. Elokuvaa rasittavat alleviivaava ja kliseinen Kristus-symboliikka, tarpeettomat siirtymät aikatasolta toiselle sekä liian monet laahaavat kohtaukset. Miksi taiteellisen vaikutelman luomiseen tarvitaan moukaria? Vähemmälläkin junttaamisella katsoja vakuuttuisi elokuvan kunnianhimoisista tavoitteista.

Tämä angst, tämä yletön vakavuus, kääntyy lopulta itseään vastaan ja muuttaa elokuvan pitkäveteiseksi surumarssiksi. Ironista kyllä, juuri taiteellisten pyrkimysten ylikorostuneisuus hukuttaa alleen painokkaan sisällön. Staattinen tapa syventyä päähenkilöiden mielenliikkeisiin tuo mieleeni suomalaisen semiootikon Henri Bromsin analyysin itäisen ja läntisen elokuvan eroista. Kirjassaan Alkukuvien jäljillä (1984) Broms määrittelee (70- ja 80-luvun) suomalaisen elokuvan tunnuspiirteitä sanoilla, jotka valitettavasti sopivat myös Tulennielijään:

"Filmissä suomalainen toiminnan puuttuminen tulee selvästi näkyviin. Eräs täällä vieraillut amerikkalainen filmiohjaaja sanoi, että kaikki, mitä suomalaiset filmissä tai TV:ssä näkevät, on epätavallisen tsehovilaista Koko rytmitys perustuu epätavalliseen hitauteen, kuvaus rakentuu näyttelijöiden tuijotukselle, juoni on löyhä. Tavoitellaan jotain suurta eeppistä ilmettä, mutta usein syntyy perisuomalaista kuhnailua."

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,8 /4 henkilöä