Glitter valkokangas

Amerikkalaisen popdiivan Mariah Careyn tähdittämää Glitteriä on haukuttu Amerikassa pitkin syksyä siihen malliin, että jos olisi sylkykuppien Top 10, niin Careyn voisi sanoa menestyneen loistavasti. Glitter on Careylle mittatilaustyönä tehty elokuva, jonka päätarkoituksena on pönkittää tähden imagoa ja myydä elokuvan soundtrackia. Glitteriä voikin pitää ylipitkänä valkokankaalta näytettävänä musiikkivideona - paljon muuta antia siinä ei ole.

Elokuvan tarina kertoo kuvitteellisen Billie Frankin noususta poptaivaan tähtikartalle ja siinä on paljon yhtymäkohtia Careyn oman elämän kanssa. Frank on tyttö, jolla on laulamisen Lahja. Frankin ei tarvitse ollenkaan taistella saadakseen äänensä kuuluviin: hän vain hymyilee ujosti odottaen miehen kutsua/lupaa esiintymään. Kuin Tuhkimo ikään, Frank odottaa tulevansa tuottajaprinssin löytämäksi. Laulajatar on ihmeen passiivinen: hän tarvitsee miehen "ajamaan asioitaan", koska elokuvan prinsessaideologian mukaan olisi selvästi väärin, jos neiti itse sanoisi, mitä hän haluaa. Niinpä jää tuottajamiehen (Max Beesley) tehtäväksi tanssittaa daamiaan kohti Madison Square Gardenin loppuunmyytyä konserttia.

Vaikka Carey Glitterissä näytteleekin fiktiivistä popdiivaa Billie Frankia, niin Carey itse tai hänen imagokonsulttinsa ovat tietenkin pitäneet huolta siitä, ettei Glitterin päähenkilö tee mitään pahaa, kieroa tai edes kunnolla kiukuttele, jottei Careyn imagoon tulisi säröjä. Mikä mielenkiintoisinta, Glitterin päähenkilö ei myöskään edes näytä haluavansa mitään - se olisi kai Careyn imagon vastaista. Kiltit tytöthän eivät halua - he vain sanovat ei tai kyllä kun tilaisuus tarjoutuu ja pettyvät, jos kukaan ei arvaa ehdottaa.

Siinä missä "oikea" näyttelijä saattaisi toisinaan suostua esiintymään vähemmän imartelevassakin valossa, Carey on jatkuvasti miellyttävä, kiltti ja kutsuva. Careyn/Billie Frankin hahmo onkin aika hieno yhdistelmä diivaa ja naapurintyttömäistä pin-up-poseerausta. Hänen tyylissään yhdistyy glamour ja säihke siihen pehmeään ja avuttomaan lähestyttävyyteen, mitä on totuttu pitämään perinaisellisena. Olen varma, että vaikkapa Yhdysvaltain puolustusvoimissa on monen asuntolahuoneen seinälle ripustettu viehkeä Mariah Carey -juliste. Seksistisesti voisikin sanoa, että Careyn lahja maailmalle on se, että saamme niin halutessamme katsoa hänen ihastuttavan muotoista vartaloaan ja gasellisilmiään. Kun äänen kääntää pois päältä, Mariah on oikeastaan aika suloinenkin laulaja.

Glitterin musiikki voi kuulostaa MTV:tä kuuntelevan korvissa ihan hyvältä - onhan mukana useita kohtalaisen tunnettuja r&b- ja rap-artisteja. Ainakin elokuvateatterin äänentoistolaitteista kuultuna jotkut Glitterin kappaleet kuulostavat jopa ihan hyvältä muhkeine bassoineen ja afroamerikkalaisine äänenpainoineen, vaikka aika yhdentekeväähän suurin osa siitä on. Glitterin täydellistä floppausta sekä elokuvana, että soundtrackina kuvaa hyvin se, että soundtrack-levyä saa jo tässä vaiheessa tavaratalon alekorista. Täytyy sanoa, että hyvin tehtyä ja rehellistä kiertue- tai muuta dokumenttia poptähdestä katselee paljon mieluummin kuin tällaista marenkihunnutettua henkilönpalvontapropagandaa.