Juha valkokangas

Aki Kaurismäki on hionut uusimmasta elokuvastaan Juha varsin pelkistetyn ja kirkkaan kokonaisuuden, jossa tragedia vaihtuu salamannopeasti komediaksi ja vastavuoroisesti komedia tragediaksi. Elokuvassa puhe on ohitettu ja ylitetty; mykkäelokuvan katseet ja eleet korvaavat sanahelinän. Puheen puuttuessa sellaiset tekijät kuin esineet, musiikki sekä valoisuuden ja tummuuden vaihtelut kuvassa nousevat varsin huomattavaan, erinomaisen puhuttelevaan asemaan.

Anssi Tikanmäen säveltämä musiikki on häikäisevää ja sillä on merkittävä osuus koko elokuvan tarinan kululle yleensä. Musiikki maalailee tunnelmia ja tätä kautta syventää kuvien sisältöä. Tarkoituksellisen ennakoivat sävelet vauhdittavat elokuvan tapahtumien tunnelmallisuutta. Siinä missä kuvien puhuttelevuuden merkityksellisyys muuttuu hetkittäin rajalliseksi, musiikin luoma tunnelmointi koskettaa katsojaa ja kuulijaa voimallisesti.

Kaalimaalta kaupunkiin

Elokuva myötäilee hyvin löyhästi Juhani Ahon samannimisen romaanin tapahtumia. Kuvaava väliteksti, "He ovat onnellisia kuin lapset", kiteyttää elokuvan alkuasetelman oivallisesti: Juha (Sakari Kuosmanen) ja Marja (Kati Outinen) elävät onnellisina maatilallaan, ajavat sivuvaunullisella moottoripyörällään ja kasvattavat kaalinpäitä. Alun häkellyttävästä onnellisuuden tilasta ei voi löytää säröä suurennuslasillakaan. Kaikki muuttuu, kun Shemeikan (André Wilms) auto hajoaa sattuvasti Juhan kaalipellon laidalle. Kolmiodraaman ainekset ovat koossa.

Elokuvassa Juhan jopa typeryyteen asti venyvä hyväntahtoisuus saa vastakohdakseen Shemeikan täydellisen pahuuden ja kylmyyden. Kaurismäen Shemeikka ei ole uljas eikä salskea mies, vaan jo kurttuinen bordellinomistaja, joka iskee silmänsä Marjaan. Shemeikan hahmoon kytkeytyvä pahuus kuljettaa elokuvan koko kerrontaa eteenpäin; tapahtumat alkavat edetä hänen kataluutensa myötävaikutuksesta ja ne myös sulkeutuvat hänen ilkeämielisyytensä seurauksena. Marja on Juhan ja Shemeikan välillä tavallaan hyvän ja pahan välitilassa, joka rikkoutuu, kun hän lähtee Shemeikan mukaan kaupunkiin ja jättää taakseen Juhan, kaalitilan ja koko entisen elämänsä.

Tulevaisuuden uhkakuvia

Erityisen onnistuneesti elokuva tarjoaa näkemyksen tulevaisuuden luomaan ahdistukseen. Esineet ovat tässä suhteessa keskeisessä roolissa: alun turvallisuus muuttuu esineiden kautta pelottavaksi tulevaisuudeksi, kun Shemeikkaan kiteytyvä pahuus seurauksineen tunkeutuu Juhan ja Marjan kotitilalle materiaalisessa muodossa, joka kasvattaa juurensa pian myös ilmapiiriin ja tunnelmiin. Hämmentävän nopeasti puuhella muuttuu mikroaaltouuniksi, kaurapuuro mikrolihapulliksi ja Marja luonnonlapsesta muotilehtiä selaavaksi piittaamattomaksi ihmiseksi. Tulevaisuus astuu Juhan ja Marjan kotiin, sitä ei voi estää.

Tulevaisuuden pelottava vahvuus tulee kiteytyneimmin ja onnistuneimmin ilmi elokuvan lopussa, jossa synkistynyt, Helsinkiin Marjaa hakemaan lähtenyt Juha tappaa Shemeikan ja haavoittuu itse kuolettavasti Shemeikan aseesta. Pahan ruumiillistuma, Shemeikka, on näin Juhan toimesta hetkellisesti kadonnut. Juha ei kuitenkaan ole kyllin voimakas vastustamaan tulevaisuutta kokonaisuudessaan. Kun hän lopulta raahautuu kaatopaikalle kuolemaan, tapahtuma voidaan nähdä synkkänä osoituksena turvattoman tulevaisuuden voimaperäisyydestä, jonka rinnalla puhdas onnellisuus joutaa roskapönttöön. Paluuta entiseen ei ole.

Vaikka elokuva kokonaisuutena onkin sangen onnistunut, lopullinen ja täydellisen pohjaton ihastuminen jää kuitenkin aavistuksen verran huteralle pohjalle. Elokuva on komediallisuudessaan ja traagisuudessaan liikuttava, mutta katsoja asetetaan ikään kuin odottamaan absoluuttista hurmaantumista ja henkensä salpaantumista, joita elokuvan erittäin vahva suoraviivaisuus ja yksinkertaisuus saattavat hienoisesti hillitä. Tosin herkät yksityiskohdat, kuten Kati Outisen uskomattoman kauniit silmät tai André Wilmsin häpeämättömän läpitunkeva katse, huomioonottaen täytyy myöntää, että hyvin lähellä tällaista täydellistä hurmioitumista kuitenkin liikutaan.