Vanhan toistoa

1990-luvulla Suomen kansainvälisesti tunnetuin ohjaaja Aki Kaurismäki alkoi osoittaa väsymisen merkkejä. Sinänsä sujuva Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) oli jo täysin ohjaajan maneerien värittämä rutiinisuoritus, mutta askeleen vielä kepeämpään suuntaan otti Leningrad Cowboys Meet Moses. Elokuva oli, ja on edelleen, ainoa Kaurismäen tekemä jatko-osa.

Ensimmäinen osa, Leningrad Cowboys Go America (1989), esitteli katsojille ”maailman huonoimman rock-bändin”, jonka ilmeettömillä jäsenillä oli hassut tötterötukat. Orkesteri lähti managerinsa Vladimirin (Matti Pellonpää) johdolla Amerikkaan saalistamaan menestystä, jonka se lopulta löysi Meksikosta.

Leningrad Cowboys Meet MosesJatko-osassa lehmipoikien ura menestyvänä hääbändinä on kuitenkin lähtenyt laskuun, ja soittajat päättävät lähteä kotimatkalle. Aiemman elokuvan lopussa aavikolle kadonnut Vladimir palaa joukkojensa keskuuteen Mooseksen nimen ottaneena pelastajana, jonka symbolinen tehtävä on johtaa joukkonsa takaisin ”luvattuun maahan” Raamatun Exodusta vapaasti mukaillen. Ihan sama, vaikka Leningradista onkin ehtinyt tässä välissä tulla Pietari, ja yhteiskuntajärjestys kotimaassa muutenkin hiukan muuttua. Koti on aina koti.

Edeltäjänsä tavoin myös Moses yhdistelee kaurismäkeläisen taide-elokuvan ja suomalaisen puskafarssin peruskuvastoa. Tästä ei muodostu minkäänlaista ristiriitaa, sillä tekopartoihin ja -viiksiin sonnustautuneet tötterötukat sekä Kaurismäen hiljainen mutta ilmaisuvoimainen kerronta osuvat jälleen yhteen.

Ongelmat johtuvat laiskasta käsikirjoituksesta, jonka rakenne on melko tympeä. Vanhaa testamenttia käytetään lähes pelkästään allegoristen irtovitsien lähteenä. Tässä ei ole mitään pahaa. Ongelma on se, ettei mikään uskonnollisen aineksen ympärille kasattu materiaali oikein toimi. Ilman raamatullista tasoa Leningrad Cowboys Meet Moses vaikuttaa silkalta vanhojen ideoiden kierrätykseltä, mikä sekin on toteutettu aiempaa väsyneemmin.

Leningrad Cowboys Meet MosesEnnen Mosesta Kaurismäen uralle oli jo mahtunut parikin road movieta, joiden ominaispiirteitä ohjaaja toistaa jälleen kerran melko yllätyksettömällä kaavalla: pysähdytään, esiinnytään, jatketaan matkaa ja sitten taas seuraavassa paikassa sama uudelleen. Rakenne on toisteinen sanan pahimmassa mahdollisessa merkityksessä. Se on tylsä.

Katselukokemusta ei liiemmin paranna tieto siitä, että kyseinen elokuva jäi Kaurismäen ja hänen vakionäyttelijänsä Matti Pellonpään viimeiseksi julkaistuksi yhteistyöksi. Pellonpää kuoli puolitoista vuotta myöhemmin kesällä 1995. Hänen roolinsa Vladimirina/Mooseksena on kuitenkin parasta, mitä elokuva tarjoaa, eikä sen vähäisempää finaalia voisi tämän tasoiselta näyttelijältä odottaakaan.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,3 /3 henkilöä