Venetsian aaveet valkokangas

Hercule Poirotista on moneksi. Viiksekäs belgialainen yksityisetsivä teki ensiesiintymisensä yli sata vuotta sitten, vuonna 1920. Sen jälkeen dame Agatha Christien luomus on elänyt omaa elämäänsä paitsi kirjoissa myös lukemattomissa eri tulkinnoissa. Jokaisella on oma suosikkinsa valkokankaalla ja televisiossa esiintyneistä Poiroteista. Televisiossa David Suchetin versio on ylittämätön laadullisesti ja määrällisesti. Valkokankaalla Sir Kenneth Branagh on viime vuosina ottanut roolin haltuun kolmella ohjaamallaan ja pääosanäyttelemällään elokuvalla.

Tuorein Branaghin elokuva Venetsian aaveet sijoittuu vuoteen 1947. Kahden maailmansodan ja koko uransa kestäneen murhien selvittelyn jälkeen Poirot, entinen harras katolinen, ei enää usko Jumalaan tai ihmiskuntaan. Etsivä on eläköitynyt Venetsiaan eikä ota enää tapauksia vastaan, kunnes hän jälleen joutuu veritekojen keskelle.

Branaghin aiemmissakin Poirot-elokuvissa hahmo on esitetty tavallista synkkäluonteisempana, neuroottisempana ja kyynisempänä. Poirot kokee kykynsä tulkita ihmisluontoa ja selvittää rikoksia kirouksena. Hän on myös väsynyt ja kärsii sotatraumoista. Branaghin tulkinta on huomattavasti erilainen kuin vaikkapa Suchetin tulkinta, joka painottaa viileämpää älyllisyyttä ja keikarimaisuutta.

Kaikilla tulkinnoilla on perustansa Christien teksteissä. Christie kirjoitti Poirot-tarinoita yli puoli vuosisataa. Vuoden 1920 Poirot sijoittui vahvasti Sherlock Holmesin johtaman klassisten salapoliisitarinoiden jatkumoon. Holmes-tarinoiden viimeinen kokoelma ilmestyi 1927. Viimeiset Poirotit sen sijaan kirjoitettiin yli puoli vuosisataa myöhemmin, huomattavasti muuttuneessa maailmassa ja kulttuurissa.

Venetsian aaveiden pohjana ei ole mikään jo aiemmin filmatisoitu vanha klassikko vaan vuoden 1969 romaani Kurpitsajuhla. Romaanin tarina itsessään oli huomattavasti synkeämpi ja jopa ilkeämpi kuin vanhojen Poirot-tarinoiden tunnelma. Branagh on käyttänyt romaanista vain aihion, muuttanut osaa tapahtumista ja sijoittanut tarinan Englannin sijasta Venetsiaan.

Samalla ohjaaja on rohkeasti ottanut askeleen tuntemattomaan ja tehnyt selkeän tyylilajin muutoksen perinteisestä dekkaritarinasta lähemmäs yliluonnollisten trillerien tunnelmaa. Tuotantoarvot ovat hienot. Haris Zambarloukosin kuvaus on suorastaan upeaa ja valittuun tyylilajiin täsmällisesti sopivaa. Vinot kuvakulmat ja nyrjähtäneet kamera-asettelut luovat vaikutelmaa ennemmin kauhuelokuvasta kuin salapoliisitarinasta.

Poirotin tapaisen kylmään logiikkaan luottavan etsivän kytkös yliluonnolliselta kalskahtavaan mysteeriin on virkistävä ja sopivasti hahmoa ravisteleva. Uusi se ei tietysti ole, sillä jo Sherlock Holmes oli raikkaimmillaan sellaisten mysteerien kanssa, joihin näytti olevan aluksi vain yliluonnollinen selitys. Baskervillen koira on tästä paras esimerkki.

Branagh ei kuitenkaan turvaudu vain pintatason tyylimuutoksiin vaan ammentaa vahvasti ihmisluonnon syvistä vesistä. Elokuvan keskiössä ei ole kauhuefekteillä pelottelu vaan syyllisyys, väsymys ja sotatraumat. Poirotin itsensä ohella surullisin esimerkki on Jamie Dornanin taidolla esittämä tohtori Ferrier. Ferrier on toisen maailmansodan aikaisten sotatraumojen jälkeen täysi ihmisraunio. Hänen alaikäinen, pikkuvanha poikansa Leopold (Jude Hill) huolehtii isästään tavalla, jolla lapsen ei koskaan kuuluisi joutua huolehtimaan. Suurin osa muistakin henkilöhahmoista on enemmän tai vähemmän elämän musertamia.

Poirotin apuna tarinassa on rikoskirjailijatar Ariadne Oliver (Tina Fey). Christien romaaneissa Oliver oli metatason hahmo, eräänlainen Christien alter ego, jonka avulla Christie teki lempeää pilkkaa itsestään ja hahmoistaan. Siinä missä Christie kirjoitti belgialaisesta hahmosta, kirjoitti Oliver eksentrisestä suomalaisesta etsivästä Sven Hersonista.

Feyn esittämä Oliver on kirjojen Oliveria häikäilemättömämpi ja kovapintaisempi, häntä motivoi lähinnä kirjoittaa lisää bestsellereitä. Oliver raahaa Poirotin puoliväkisin spiritismi-istuntoon siinä tarkoituksessa, että aiheesta saisi kirjan. Feyn tulkinta ei varmasti kaikkia Christie-faneja miellytä, mutta Branaghin elokuvaan se sopii.

Venetsian aaveet edustaa liki kadonnutta kansanperinnettä eli Hollywoodin keskibudjetin draamaelokuvaa, jota ei ole suunnattu teiniyleisölle vaan vähän varttuneemmalle katsojakunnalle. 60 miljoonan dollarin budjetti on selkeä terävöitys turhan isoksi paisuneeseen edeltäjäänsä Kuolema Niilillä, jossa rahaa oli käytössä liki tuplaten, mutta jossa osa elokuvasta oli staattista patsastelua. Vähemmän on enemmän, niin näyttelijäkaartissa kuin tapahtumapaikoissa. Valtaosa tarinasta tapahtuu yhdessä ainoassa talossa, mikä tihentää tunnelmaa ja karsii tarpeettoman. Teos on Branaghin kolmesta Poirot-elokuvasta selkeästi intensiivisin ja onnistunein.

Brannagh on tehnyt oivallisen valinnan jättäessään taakseen pastissien teon vanhoista Poirot-klassikoista. Idän pikajunaa tai Kuolemaa Niilillä vertaillaan aina edellisiin versioihin, tehtiin niitä kuinka monta kertaa hyvänsä uudestaan. Tuntemattomamman romaanin vapaamuotoisempi sovitus osoittautuu nappivalinnaksi. Christien tuotannossa on pitkälti yli 30 romaania valittavana. Niistä varmasti löytyy jatkossa hyviä aihioita, mikäli Brannagh vielä Poirotin viiksiin sonnustautuu. Ja miksei sonnustautuisi. Brannaghin tulkitseman Poirotin viikset eivät ole keikarimaisimmat, mutta niissä on eniten tuuheutta, pinta-alaa ja persoonallisuutta.