Nightmare – Pahin painajaisesi valkokangas

Norjalainen elokuva on ollut jo jonkin aikaa nousujohteista, ainakin siltä osin mitä suomalaisilla valkokankailla on ollut mahdollista nähdä. Kehityskulussa on samoja piirteitä kuin meillä Suomessa. Norjassa on tosin tunnuttu Suomea enemmän seurailevan ruotsalaisten jalanjälkiä ja panostettu selkeästi kansainvälisen tason tuotantoihin pienen maan persoonallisia vahvuuksia onnistuneesti hyödyntäen. Kauhudraama Nightmare – Pahin painajaisesi asettuu tähän jatkumoon.

Samalla Nightmare on luontevasti osa nykykauhun kehityskulkua. Amerikkalaista kauhua on syystä tullut parjattua halvasta säikyttelystä ja graafisesta väkivaltakuvastosta. Geneerisen hömpän rinnalle on viime vuosina yhä selkeämmin noussut ”aikuisempia” kauhuelokuvia, joissa kuluneiden metkutusten sijaan kauhua on rakennettu pitkäjänteisemmin draaman ja jännitteen kautta, kuten vanhoina hyvinä aikoina 1970-luvulla. Varsinkin Pohjoismaissa on kunnostauduttu vakavammin otettavan kauhun saralla.

Käsikirjoittajana kokemusta hankkineen Kjersti Helen Rasmussenin esikoisohjauksena Nighmaressa on yhtymäkohtia Hanna Bergholmin Pahanhautojaan (2022). Kummankin tarinan ytimessä on päähenkilön itseensä patoaman pahan purkautuminen konkreettisina tekoina ympäristöönsä. Bergholmilla paha kiteytyi haudottavaan munaan ja siitä syntyvään otukseen. Rasmussenilla kyse on raskaaksi tulemisesta ja paha konkretisoituu uniin ja unissa tehdyiksi teoiksi.

Nightmare kertoo nuoresta, lapsista haaveilevasta pariskunnasta Monasta ja Robbysta. He ostavat remontoitavan asunnon vanhasta kerrostalosta. Robbyn töiden takia remontin teko jää pääosin Monan harteille. Hän ahertaa yksin kolkossa asunnossa ja joutuu sivusilmällä seurailemaan naapurin pariskunnan ahdinkoa pienen lapsen kanssa. Toistuvat painajaiset alkavat vaivata häntä. Monaa auttavan unitutkijan myötä kuvaan astuu myös pohjoiseurooppalaisista kansantaruista tunnettu Mare, pieni pannahinen, joka asettuu nukkujan rinnalle tuoden mukanaan painajaiset.

Monitulkintaisuus on kauhun rikkautta. Tulkinnat vaativat toimiakseen kuitenkin loogisen tarinan. Manaaja (1973) on jo kulunut esimerkki, mutta edelleen yksi parhaista havainnollistamaan loogista tarinaa, kerrontaa ja lopetusta, joka kuitenkin samalla jättää ilmaan avoimia kysymyksiä siitä, mistä pohjimmiltaan oli kyse. Bergholm onnistui Pahanhautojassaan noudattamaan näitä kauhun perusaskelmia, mutta täysin samaa ei voi sanoa Rasmussenin Nightmaresta.

Visuaalisesti hallittu ja tyylikäs elokuva alkaa lupaavasti. Rasmussen malttaa rakentaa asetelmaa rauhassa jännitettä vähitellen nostaen. Elokuvan edetessä kerronnan logiikka alkaa kuitenkin hapuilla unien ja todellisuuden kietoutuessa toisiinsa yhä tiiviimmin. Vyyhti sekoittuu lopulta niin, että todellisuuden ja unien erottamisesta tulee tavattoman hankalaa ja tulkinnanvaraista. Jotkut kohtaukset tuntuvat jopa tyystin irrallisilta, kun niillä ei ole loogista jatkoa. Tämä hämmentää elokuvasta tehtäviä johtopäätöksiä.

Onko tarinassa kyse raskausajan ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta mielenterveysongelmineen, Maren tuomista painajaisista, parisuhteen kriisiytymisestä vai mistä?

Luultavammin kaikesta edellä luetellusta, mutta selkeää synteesiä on vaikea tehdä. Elokuvalta odottaisi tiettyä johdonmukaisuutta, jota voisi kyseenalaistaa sekaan kylvetyillä epäilyksen siemenillä. Nightmaressa on kylvetty vain epäilyksen siemeniä ja jätetty looginen lopputulema hahmottelematta, jolloin jäljelle ei ole jäänyt oikein mitään, mitä epäillä ja kyseenalaistaa. Tämä laimentaa pieteetillä rakennetun jännityksen laukeamista, mikä katsomiskokemuksen kannalta voi olla aavistuksen turhauttavaa, vaikka elokuvan alta mattoa ei vedetäkään.