Yksin oot sinä ihminen

Aki Kaurismäen Suomi-trilogian viimeinen elokuva, Laitakaupungin valot, jatkaa edellisten osien syrjäytymisteemaa. Siinä missä kymmenen vuoden takainen Kauas pilvet karkaavat kertoi työttömyydestä ja Mies vailla menneisyyttä (2002) asunnottomuudesta, keskittyy sarjan päätösosa yksinäisyyteen. Kaurismäen uutuus on edeltäjiään pysähtyneempi ja tummasävyisempi, mutta ei onneksi täysin vailla toivoa.

Marja-Leena Hukkanen - © 2006 SputnikYövartijana työskentelevä, elämän koettelema Koistinen (Janne Hyytiäinen) haaveilee rakkaudesta ja hyväksynnästä ja kuvittelee jo onnensa kääntyneen, kun kaunis Mirja (Maria Järvenhelmi) istuu samaan pöytään kulmakuppilassa. Koistinen joutuu kuitenkin julmasti hyväksikäytetyksi ja menettää sen seurauksena liki kaiken: työnsä, unelmansa ja tilapäisesti jopa vapautensa.

Laitakaupungin valot on kauniisti valaistu ja kuvattu elokuva, jonka kuviin on jätetty runsaasti yksinäisyyden teemaa korostavaa väljyyttä ja tilaa. Myös elokuvan harkiten valittu musiikki alleviivaa Koistisen ulkopuolisuutta.

Hyytiäisen eleetön mutta perusteellinen roolityö on elokuvan kantavia voimia. Myös muut näyttelijät tekevät hyvää työtä, ja Koistisen lisäksi elokuvaan mahtuu useita kiinnostavia hahmoja. Järvenhelmen Mirja on monitasoinen femme fatale, joka ei usko mihinkään, vähiten itseensä. Ilkka Koivula on kylmäävä rikollisiin puuhiin ryhtyneenä, häikäilemättömänä liikemiehenä.

Koistisen koettelemuksia seuraa sivusta grillimyyjä Aila (herkkäilmeinen Maria Heiskanen), jota Mirjan laskelmoidun viehätysvoiman sokaisema mies ei alkuun edes huomaa. Mutta uskollinen Aila on lopulta se, joka tarjoaa auttavan kätensä kaiken menettäneelle Koistiselle.

Kaurismäen Suomi-trilogia sijoittuu eriarvoistuvaan nyky-Suomeen, jossa ihmisarvoa mitataan yhä useammin ansioluettelon pituudella tai lompakon paksuudella. Elokuvasarjan aiempia osia sävytti silti toivo valoisammasta tulevaisuudesta. Liekö syynä suomalaisen yhteiskunnan koventuminen vai mikä, mutta Laitakaupungin valoissa toivoa on tarjolla enää niukasti, vain satuttavan loppukuvan verran.

Marja-Leena Hukkanen - © 2006 SputnikLaitakaupungin valot muistuttaa nimeään myöten Charlie Chaplinin rakastettua lama-aikakuvausta Kaupungin valot (City Lights, 1931). Chaplinin ja Kaurismäen elokuvia yhdistää yhteiskuntakriittisyys, mutta Laitakaupungin valot on toki Chaplinin teosta huomattavasti hillitympi ja synkempi. Kaurismäen elokuvassa on vain hiven ironissävyistä komediallisuutta ja rahtunen romantiikkaa. Erot on helppo ymmärtää. Tilanteita 1930-luvun alun Yhdysvalloissa ja 2000-luvun Suomessa tuskin olisi mahdollista käsitellä samoin keinoin.

Kaurismäki on itse todennut Koistisen olevan pikku kulkurin kaltainen hahmo, joka tosin joutuu kamppailemaan ei vain yhteiskunnan koneistoa, vaan myös kovasydämisiä lähimmäisiä vastaan. Koistisessa Kaurismäki on luonut aikamme antisankarin, passiivisen, hiljaisen ja hymyttömän sijaiskärsijän, jonka kohtuuttomiksi kasvavat vaikeudet saavat huokaamaan: se olisin voinut olla minä. Onneksi en ollut.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,5 /8 henkilöä