The Dead Don't Die valkokangas

Taivaankappaleet käyttäytyvät eriskummallisesti. Radio- ja televisiolähetykset pätkivät. Eläimet pakenevat ja kellot pysähtyvät. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä kuin kauhuelokuva olisi alkamassa. Viranomaiset kiistävät, että olisi syytä huoleen, mutta ennen pitkää kaikki ovat yhtä mieltä: tämä ei tule päättymään hyvin.

Jim Jarmuschin ohjaama ja käsikirjoittama The Dead Don’t Die seuraa zombie-hyökkäyksen alkua monilta osin kovin tutunoloisessa yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kuvitteellisen Centervillen kaupungin järjestyksenpidosta vastaa kolmen hengen poliisilaitos ja huoltoasemaa hoitaa elokuvista ja populaarikulttuurista kiinnostunut myyjä. Seuraelämän keskus on kahvila, jossa vaihdetaan tietoja päivän polttavista aiheista, kuten kaupungin uudesta, erikoiselta vaikuttavasta hautausurakoitsijasta. Lisäväriä kaupungin elämään tuovat ajomatkalla olevat nuoret, jotka pysähtyvät yöpymään paikallisessa motellissa.

The Dead Don’t Die ottaa lähtökohdakseen zombie-elokuville tutut asetelmat mutta Jarmuschille tunnusomaiseen tapaan käsittelee lähtökohtaansa varsin vapaamuotoisesti. Samoin kuin Jarmuschin Only Lovers Left Alive (2013), jonka keskushahmot ovat vampyyrejä, The Dead Don’t Die suhtautuu lähes välinpitämättömästi yliluonnollisiin elementteihinsä ja genrensä konventioihin.

Vaikka The Dead Don’t Die on komedia, se on varsin kaukana esimerkiksi pian jatko-osan saavan Zombielandin (2009) kaltaisesta kevyestä ja pohjimmiltaan sympaattisesta ajanvietteestä. The Dead Don’t Dien huumori on synkkää ja maailmankuva pessimistinen. Passiiviset henkilöhahmot ja ilmeettömästi lausutut vuorosanat etäännyttävät, ja verkkainen rytmi ja lähes olematon juoni tyhjentävät tietoisesti ja tarkoituksella odotukset eskapismista tai kesäviihteestä.

Avoimesti koomisten käänteiden ja kommellusten tilalla on ironiaa ja intertekstuaalisuutta. The Dead Don’t Die viittaa suoraan ja epäsuorasti muun muassa muihin kauhuelokuviin, Jarmuschin aiempiin elokuviin sekä The Dead Don’t Die -elokuvaan itseensä. Viittaukset eivät kuitenkaan ole vain komediallinen keino, vaan niillä The Dead Don’t Die asemoi itsensä zombie-elokuvien yhteiskuntakriittiseen perinteeseen.

Varsinkin George Romeron klassisen Elävien kuolleiden yö (1968) -elokuvan ja sen jatko-osien myötä zombit ovat olleet toistuva vertauskuva yhteiskunnan ongelmille. Elokuvien elävistä kuolleista ovat heijastuneet kulloisenkin sosiaalisen ja poliittisen tilanteen kipupisteet ja uhkakuvat laumasieluisuudesta ja kulutushysteriasta teknologiseen suuruudenhulluuteen ja etnisiin konflikteihin. Tätä taustaa vasten The Dead Don’t Dien kuiva synkkyys vaikuttaa erityisen lohduttomalta.

The Dead Don’t Dien kuvaamasta zombie-maailmanlopusta puuttuu lähes kaikki yllätyksellisyys. Sekä elokuvan oletettu yleisö että elokuvan hahmot tuntevat zombie-elokuvat ja tietävät, miten tapahtumat etenevät. Tämä väistämättömyys laajenee The Dead Don’t Dieta leimaavaksi piirteeksi. Koko elokuva nostaa kulmakarvaa ja kysyy, eikö maailma ole itse asiassa mennyt sijoiltaan jo aikaa sitten. Jos olemme itsellemme rehellisiä, eikö meillä ole aika hyvä käsitys siitä, mitä tulee tapahtumaan?

Siinä missä Romeron kuolleet eivät pysyneet kuolleina, Jarmuschin maailmassa elävät muistuttavat yhä enemmän kuolleita. Sielut on vaihdettu kultaan ja kulutuselektroniikkaan jo kauan sitten. The Dead Don’t Dien hahmot joutuvat toistuvasti kertaamaan, mikä ero on elävillä, kuolleilla ja elävillä kuolleilla. Juuri tämän vuoksi myös maailmanloppu on lopulta korkeintaan olankohautuksen arvoinen: kuolleet eivät muutu kuolleemmiksi.

The Dead Don’t Die on zombie-elokuva maailmalle, jossa pahuuden voimat eivät ole nousemassa eivätkä yhteiskuntaa varjosta uudet uhat. Maailmanlopun ainekset ovat jo täällä ja ovat olleet niin kauan, ettei mikään oikeastaan enää järkytä. Ilman zombejakin planeetta muuttuu yhä kiihtyvällä vauhdilla ihmiselle vihamieliseksi. Samaan aikaan me vaellamme läpi elämämme kasvot pieneen ruutuun liimautuneena, muutamaa sovellusta yhä uudestaan ja uudestaan avaten. Ehkä tämä on vain kollektiivinen painajainen, josta pian heräämme. Mutta tuskinpa. Pikemminkin tuntuu siltä, ettei tämä tule päättymään hyvin.