Aaltra valkokangas

Komediaa tehdään usein pilkkaamalla marginaalisia ihmisryhmiä. Harvemmin vähemmistöt pääsevät pääosaan, lukuun ottamatta yhä vain trendikkäämpiä homoseksuaaleja, jotka saavat jo enemmän tai vähemmän vakavastikin otettavaa mediatilaa. Invalidit sen sijaan ovat saaneet pysytellä visusti taka-alalla. Belgialainen elokuva Aaltra murtaa tabuja ja tekee sen hyvin. Tämän todistaa jo se, että missään kohtaa ei tunne katsovansa ns. vammais-elokuvaa, joka kohtelisi ryhmää helläkätisemmin kuin muuta väestöä tai pyytelisi anteeksi valintojaan. Moni katsoja ei varmasti tule edes ajatelleeksi, että tässä nauretaan vammaisille. Eikä nauru ole mitään lempeää, vaan häpeilemättömän ronskia. Pyörätuolipotilaat eivät olekaan säälittäviä uhreja, jollaisiksi heidät usein kuvataan, vaan aktiivisia toimijoita ja röyhkeitä hyväksikäyttäjiä. Elokuva onkin ensisijaisesti hauska satiiri ihmisluonteen ja elämänkohtaloiden raadollisuudesta.

Fyysiseksi äityvän kinastelun päätteeksi naapurukset (Benoït Delépine ja Gustave Kervern) päätyvät Aaltra-puimurikoneen ruhjomina rullatuoleihin. Elämä on peruuttamattomasti muuttunut, kun vaimokin jättää eikä moottoripyöräily enää käy päinsä. Mitä herrat tekevät tällaisessa ääritilanteessa? He lähtevät kostoretkelle Suomeen, kuvitteelliselle Aaltran puimurikonetehtaalle vaatimaan korvauksia. Matka halki Euroopan taittuu käsipelillä ja osin liftillä. Vihamiehet lyöttäytyvät vasten tahtoaan yksiin ja keplottelevat itselleen varsin mukavat olosuhteet hyväsydämisten ohikulkijoiden avustuksella. Pitkällisten seikkailujen jälkeen tehdas viimein löytyy ja karu totuus paljastuu: kyseinen hökkeli työllistää kourallisen rullatuolipotilaita, jotka liimailevat liitoksia kieli poskessa. Tehtaan pomo, jota näyttelee Aki Kaurismäki, lupaa ottaa miehet palkkalistoilleen. Ja mikäs siinä: kaiken menettäneenä pohjoinen tihkusadekin tuntuu tyhjää paremmalta. Absurdissa kohtauksessa, jossa Kaurismäki töksäyttää suomelta kuulostavaa ranskaansa, on sitä tuttua melankoliaa, herkkyyttä ja synkkää naurua. Kuten elokuvan tunnelmassa kauttaaltaan.

Delépine ja Kervern vastaavat niin käsikirjoituksesta, ohjauksesta kuin päärooleistakin ja luottavat kaikessa ranskalaisen komedian perinteeseen. Rullatuoleilla maailmaa valloittavat sankarit ovat sukua Francois Truffaut’n luomalle häikäilemättömälle ja hurmaavalle Antoine Doinelille. Hänen laillaan kaksikko törmää outoihin sattumuksiin ja hyödyntää siekailematta ihmisten hyväuskoisuutta. Kuten Doinel ja Jacques Tatin hahmo Monsieur Hulot, belgialaiskaksikon komiikka perustuu pitkälti sanattoman ilmaisun tehoon. Röyhkeys ja itsekkyys koettelevat hyvän maun rajoja. Aaltran vahvin puoli onkin sen huumorin suorasukaisuudessa ja rajojen rikkomisessa. Se, mistä naurut useimmiten revitään, on lopulta melko tuttua ja yllätyksetöntä: huonot pöytätavat, kaatuilu ja hassut pasteeraukset eivät oikein ylly hillittömyyksiin. Harvoin kuitenkaan enää näkee tämäntyyppistä, tyylillä tehtyä, perinteeseen luottavaa ja ajatonta komediaa. Erityisesti muhkean resupartaisen Kervernin hahmossa on eleettömästi pursuilevaa naurua.