Kauas pilvet karkaavat kotikatsomo

Suomen 1990-luvun lamasta on monta totuutta. Kasinotalous kasvatti lainaa ja idänkaupan romahdus paljasti Suomalaisen vientiteollisuuden jälkeenjääneisyyden. Paikallisista hikipajoista ei ollut kilpailemaan avoimilla markkinoilla. Taloutena Suomi tervehtyi. Palkansaajien keskuudessa laman muisto on traumaattinen. Moni alihankkija, duunari ja velaksi sijoittanut menetti muutakin kuin perjantaisen täyslihapihvinsä.

Kansallisten tragedioiden käsittely elokuvissa ei ole Suomessa samalla tavalla suosittua ajanvietettä kuin vaikka Saksassa tai Romaniassa. Poikkeuksiakin on. Aki Kaurismäen Suomi-trilogian aloittava Kauas pilvet karkaavat (1996) on tyylitelty, hurtin rehti kuvaus keskeltä köyhyyshelvettiä.

Hovimestari Ilonan (Kati Outinen) ja raitiovaunukuljettaja Laurin (Kari Väänänen) irtisanomisilla alkava tarina ei ole niin synkeä, kuin sen tapahtumien kulku antaisi myöden. Suruun ja rappioon suhtaudutaan nokkelalla velmuilulla.

Lama näyttäytyy kivuliaana kokemuksena, joka paljastaa ihmisen luonteen pimeät puolet. Vähillä avoimilla työpaikoilla rahastetaan, ja kun duunia vihdoin saa, on pomo viinaan menevä verojenkiertäjä. Kauas pilvet karkaavat edustaa kaurismäkeläisittäin penseää suhtautumisesta köyhyyteen. Vuonna 1996 ei ollut vielä varaa romantisoituun vähävaraisuuteen.

Keskiössä on taloudellisten rakenteiden muutos ja niiden tarpeellisuus tai tarpeettomuus. Argumentteja kuullaan molempiin suuntiin. Jos on katsonut edes yhden Kaurismäen elokuvan, voi arvata loppupäätelmän. Uudet tuulet ovat petollisia ja röyhkeitä, eivätkä välitä ihmisestä. Sen sijaan aikamatkailu sodanjälkeiseen tunnelmaan on avain uuteen nousuun.

Kauas pilvet karkaavat on hämäävä ja mielenkiintoinen yhdistelmä 1990-luvun Suomea ja kaurismäkeläistä todellisuutta. Sen yhteiskunnallisessa sanomassa on reaalimaailman kanssa rajusti yhteen ottavia seikkoja, mutta toisaalta maailmankuva ei ole likikään niin mustavalkoinen kuin ohjaajan monissa myöhemmissä töissä.

Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta -leiskaisun tapaan Kaurismäki puhuu harvinaisen selkokielisesti maailman poliittisekonomisen murroksen vaikutuksista Suomeen. Tematiikka koskettaa tasoa, johon ekonomistien kalvosulkeiset eivät taulukkoineen yllä.

Lamaan johtaneet virheet tehtiin korkealla konttoreissa, mutta kärsijöiden ylivoimainen enemmistö oli periaatteessa syyttömiä. Olettaen siis, että taloudellinen kehitys on vain ja ainoastaan marginaalisen vähemmistön harteilla.

Nahkarotsikansan kautta todetaan, että myös rehdit työmiehet menivät samaan lankaan kuin Hugo Bossilta tuoksahtavat markkamiljonäärit. Televisiot ja sohva ostetaan osamaksulla. Mieluummin köyhä kuin vuoronumero avustustiskiltä. Statusta täytyy olla.

Suomi on elokuvan alussa onnela, jossa kaikilla on töitä ja hyvä olla. Musiikkikin on kunnollista. Roskaväki on piilossa. Elintaso on alhaalla, mutta se nyt ei Cannesin kaatuilijan kuvissa ole koskaan ollut oikea ongelma. Vasta moderni teknologia, väritelevisio, tuo tuulahduksen verellä valellusta kansainvälisyydestä.

Toisella puoliskolla kiirehtivä ja Kaurismäelle tyypillinen yhden nuotin tyylittely muovautuu hiljalleen fantasiaksi, jossa Suomi toipuu hyvällä tahdolla ja rehdillä työllä lamasta. Tämän toivon avain ei ole Nokia tai mikään muukaan huipputeknologiaan nojaava korporaatio vaan nostalginen tuulahdus menneisyydestä.