Juha valkokangas

Aki Kaurismäen uusin filmi, Juha, on mykkä ja mustavalkoinen. Se perustuu Juhani Ahon samannimiseen kirjaan vuodelta 1911. Kaurismäkeä ennen romaanin ovat filmanneet Mauritz Stiller (1921), Nyrki Tapiovaara (1937) ja T.J. Särkkä (1956). Juha ei ole kuitenkaan mykkä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kuvan kanssa lähes tasa-arvoisessa asemassa tarinan kuljettajana on Anssi Tikanmäen säveltämä musiikki. Berliinin elokuvajuhlilla ja Helsingin ensi-illassa musiikin esittää kymmenhenkinen orkesteri. Levitysversioissa musiikki on viisikymmenmiehisen orkesterin esittämänä ääniraidalla.

Juha on jatkoa Kaurismäen entiseen linjaan askeettisen ja yksinkertaisen elokuvan tekijänä. Aikaisemmissa filmeissä dialogi oli äärimmäisen karsittua, nyt sitä on enää mykkäfilmien tapaan mustapohjaisina väliteksteinä. Timo Salmisen kuvaus on myös rauhallista, turhia kameran liikutteluja on vältetty. Tämä ja hidastempoinen leikkaus sekä pelkistetty näyttelijätyö tukevat toisiaan. Kaikki tähtää Aki Kaurismäelle tyypilliseen kerrontaan, jossa tarinaa värittävät ja häiritsevät tekijät on pyritty minimoimaan, jotta itse tarina yksinkertaisena ja oleellisena nousisi esille. Kaurismäki on sanonut pyrkineensä palaamaan mykkäfilmien ja varhaisen äänielokuvan estetiikkaan ottaen vaikutteita myös 1950-luvun b-filmeiltä. Parhaiten Juhaa voisi kuvata kuitenkin modernina mykkäelokuvana.

Elokuvan tarina on pelkistetty kolmiodraama. Juha (Sakari Kuosmanen) on vanhempi kaurismäkeläisen niukasti mutta onnellisesti elävä tilallinen, jolla on nuori vaimo, Marja (Kati Outinen). Shemeikka (André Wilms) on kaupunkilainen kaupparatsu/sutenööri, joka saapuu Juhan ja Marjan elämään auton hajottua. Moderni ja paheellinen kaupunkielämä kohtaa viattoman ja traditionaalisen maaseudun. Marja kuulee kaupungin kutsun ja alkaa muuttua kuin puberteetti-ikäinen nuori. Hän hylkää miehensä ja entisen elämänsä ja lähtee Shemeikan matkaan.

Ajallisesti tarinaa on vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn aikakauteen, toisaalta eletään 1950-lukua toisaalta pienet yksityiskohdat kertovat 80- ja 90-luvusta. Kaikki pääosan esittäjät ovat Kaurismäen luottonäyttelijöitä ja esiintyneet hänen aiemmissa produktioissaan. Roolihahmot ovat pelkistetyn arkkityyppisiä: Juha on rehti ja ahkera, viinaa juova suomalainen, Shemeikka taasen petollinen kaupunkilaisliero. Marja tasapainottelee kahden maailman välissä sinisilmäisenä, mutta kuitenkin määrätietoisena.

Vaikka tarina onkin melodramaattinen, ryydittää sitä kuitenkin kerrontaan sisäänrakennettu koomisuus. Tämän komiikka kumpuaa juuri roolihahmojen arkkityyppisyydestä ja toisaalta elokuvaan upotetuista pienistä anekdooteista. Juhaa voi pitää Kaurismäen tarinaan keskittyvän filmiestetiikan kiteytymänä. Se on eräänlainen antiteesi suurelle filmiteollisuudelle, joka tuottaa henkeäsalpaavia erikoistehosteita, huimia kamera-ajoja ja loputonta dialogia. Mistä elokuvien tekemisessä loppujen lopuksi on kysymys?