Cinéma Laika valkokangas

Cinéma Laika (2023) kertoo Högforsin vanhan ruukin tiloihin nousevan elokuvateatteri Kino Laikan pystytyksestä. Valkokankaalle piirtyvä kuva dokumentoi vaihe vaiheelta rakentuvan elokuvateatterin ja kulttuurikeskittymän syntyä Karkkilassa. Samalla se seuraa kyläyhteisön keskustelua elokuvateatterista ja sen merkityksestä 9 000 asukkaan pikkukaupungissa, tai kylässä – miten kukin Karkkilan nyt haluaakaan määritellä.

Samalla Cinéma Laika on ja ei ole elokuva elokuvaohjaajasta nimeltä Aki Kaurismäki. Kaurismäkeä ei nosteta tarinan sankariksi tai keskipisteeksi suoraan, vaan ohjaaja häilyy sen reunoilla samalla tavalla kuin julkisuutta karttava ohjaaja tuntuu pakenevan mediaa.

Karkkilaan asettuva kroatialaisohjaaja Veljko Vidak kuvasi dokumenttia vuodenpäivät. Dokumentin aikana elokuvateatteri kasvaa yhteisön keskukseksi, joka tuo yhteen häppäriä haikailevat tehdastyöntekijät ja paikallisen taideyhteisön. Sivuhuomiona: taide-elokuva kelpaa kehä kolmosen ulkopuolellakin.

Cinéma Laika on ensimmäinen elokuvateatterilevitykseen tehty Kaurismäki-dokumentti. Maailman ensi-iltansa dokumentti sai asiaan kuuluvasti Sodankylän elokuvajuhlilla kesällä 2023. Nyt jo hyvään keski-ikään ehtinyt festivaali näet perustettiin vuonna 1986 Sodankylän kunnan ja kolmen elokuvantekijän, Anssi Mänttärin sekä Aki ja Mika Kaurismäen yhteistyönä.

Dokumentissa karkkilalaisten lisäksi ääneen pääsevät paikalliset taitelijat muusikoista elokuvantekijöihin sekä muun muassa New Yorkin vilinästä tavoitettu Jim Jarmusch. Henkilövalinnoillaan Vidak lienee halunnut osoittaa sitä, että Kaurismäellä on toinen jalka elokuvataiteen urbaaniutta sykkivässä maailmassa, toinen jalka on syvällä kaukana glamourista ja glitteristä olevassa metsäisessä pitäjässä. Kansanmies ja kulttihahmo.

Cinéma Laika on sekä tunnelmaltaan että visuaalisesti hyvin kaurismäkeläinen dokumentti. Ohjaaja Vidakin fanitus näkyy, mutta ei huonolla tavalla. Kaurismäen lailla Vidak suuntaa inhimillistä lämpöä hehkuvan kameransa pikkukaupungin metsiin ja kapakoihin ja seuraa verkkaista, joskus hieman kömpelöäkin sosiaalista vuorovaikutusta. Sen voinee veikata iskevän eksoottisena ei-suomalaisiin katsojiin, vaikka suomalaiselle miljöössä ei juuri uutta tarjoilla.

Siinä missä Kaurismäki nostaa syrjään astuneet ja nostetut päähenkilöikseen, Vidak ikään kuin muistuttaa katsojaa kansakunnan syviä rivejä yhdistävän elokuvan tärkeydestä. Kohtaamiset karkkilaisten kanssa, vaikka ovatkin käsikirjoitettuja, tuntuvat kömpelyydessään aidoilta ja yhteisön verkkaisempi elämäntyyli näkyy maalaismaisemmissa, hevosajeluilla ja kantakuppilassa tuopin ääressä. Otteessa on aimo annos nostalgiaa.

Kotimaiselle katsojalle oman, hyvällä tavalla toiseuttavan, mausteensa antavat niin vuosikymmeniä Suomessa ja Karkkilassa asuneen japanilaismuusikko Toshitake Shinoharan laulamat slaavilaismelankoliset laulut kuin ranskankielinen tarinankuljetus. Valinnat lisäävät dokumentin aikuiseen makuun tehtyä satumaisuutta.

Cinéma Laika on dokumentti, joka ei ehkä järisytä, mutta se jättää seesteisen ja nostalgisen olon kurkistaessaan maailmaan, joka hitaasti jatkaa matkaansa välittämättä kaupungin höpinöistä ja reuhaamisesta. Hyvä mieli jää kytemään pitkäksi aikaa.