Mies vailla menneisyyttä valkokangas

Aki Kaurismäen Suomi-trilogian toinen osa Mies vailla menneisyyttä kertoo asunnottomuudesta ja osattomista tämän päivän Helsingin laitamilla. Trilogian ensimmäinen osa Kauas pilvet karkaavat (1996) käsitteli työttömyyttä ja kolmannen osan tematiikkaa ei tiettävästi ole vielä saatu käsikirjoituksen muotoon. Mies vailla menneisyyttä jatkaa yhteiskuntakritiikkinsä ja komiikkansa puolesta edeltäjänsä näyttämällä tiellä. Elokuvaa katsoessa on vaikea olla itkemättä ja nauramatta yhtä aikaa.

Mies vailla menneisyyttä kertoo nimensä mukaisesti miehestä, joka on menettänyt pahoinpitelyn seurauksena muistinsa. Hänellä ei ole nimeä, osoitetta, tuttuja tai taustaa. Mies vailla menneisyyttä (Markku Peltola) asettuu asumaan työmaaparakkiin ja yrittää elää elämäänsä yhteiskunnallisten järjestelmien ulkopuolella. Juoni rakentuu jokapäiväisten tarpeiden ja tapahtumien ympärille, eivätkä suuret tunteetkaan unohdu.

Elokuvan näkökulma keskittyy asunnottomien elämäntapaan ja kysymykseen siitä, millaista on elää marginalisoidussa asemassa nyky-yhteiskunnassa. Ohjaaja näyttää, miten köyhiä kohdellaan väkivalloin sekä henkisesti että fyysisesti, ja miten valtio pysyy taustalla kylmänkalskeana rakenteena, joka ei pientä ihmistä auta. Käynnit työvoimatoimistossa ja poliisilaitoksella osoittavat, miten valtiojärjestelmä tekee surutta syntiä "epänormaaleja" jäseniään kohtaan. Kasvoton struktuuri jakaa ihmiset automaattisesti hyviin ja huonoihin.

Yhteiskunta on ironisen piikittelyn kohde vähäosaisten näkökulman kautta. Vakava aihe on sidottu osuvaan dialogiin ja fyysiseen komiikkaan. Elokuvan "hyvät ihmiset" elävät materiaalisessa puutteessa, mutta heillä on myös syvemmät ihmissuhteet ja jopa onnellisempi elämä. Toivoa ei ole menetetty. Ohjaaja tutkii elokuvan keinojen avulla hyvän ihmisen ilmentymiä nyky-yhteiskunnassa. Kaurismäkeläinen hyvien ihmisten juhla on epäitsekkyyden, avoimuuden ja pyyteettömyyden riemuvoitto.

Oleminen Aki Kaurismäen mukaan

Peltolan esittämä mies vailla menneisyyttä rakastuu Irmaan (Kati Outinen), pelastusarmeijan työntekijään, jonka kanssa hän kokee vähäeleisiä, mutta suuria tunteita. Peltolaa on ehkä liiaksikin verrattu Matti Pellonpäähän, sillä molemmat miehet seisovat kyllä ihan omilla jaloillaan. Kyseessä on toki tuttu henkilöhahmo, mutta ilmaisulliset nyanssit ovat Peltolan omia. Kaurismäen näyttelijäohjaus on onnistunut hyvin, sillä sekä Peltolan että Outisen suoritukset ovat huippuluokkaa. Ohjaajan työmetodi on asettaa näyttelijä kameran eteen ja käskeä hänen "olla" käsikirjoituksen henkilöhahmo. Yhdestä otoksesta otetaan vain muutama otto, mikä säilyttää ilmaisun väkevyyden ja tuoreuden. Elokuvassa Mies vailla menneisyyttä saavutettu humaani ja lämmin kokonaisuus on pitkälti sen ansiota, että näyttelijät ovat todella tavoittaneet henkilöhahmojensa olemuksen.

Aki Kaurismäestä puhuttaessa mainitaan usein hänen yhteytensä ranskalaisiin elokuvaohjaajiin, erityisesti Robert Bressoniin ja François Truffaut’hon. Tämäkin elokuva sisältää monia suoria viittauksia juuri Bressonin tuotantoon ja näyttelijäilmaisu tuo väistämättä mieleen Kaurismäen omissakin elokuvissa esiintyneen Truffaut’n luottonäyttelijän Jean-Pierre Léaud’n. Vaikka Kaurismäki suosiikin ranskalaisperäistä "olemisen tapaa", Bressonin ja Truffaut’n vaikutus ilmenee hänen elokuvissaan täysin omanlaisena elokuvallisena ilmaisuna.

Maalauksellinen näkymä suomalaisuuteen

Mies vailla menneisyyttä on visuaalisilta valinnoiltaan maalauksellisen kaunista katsottavaa. Kirkkaat värit, valot ja kuvakompositiot tarjoavat jo itsessään upean sekä hieman nostalgisen maiseman suomalaiseen todellisuuteen. Kaurismäki on kuitenkin elokuvaohjaaja sen takia, että hän osaa käsitellä myös ääntä ja kertoa tarinoita. Musiikki on jälleen tärkeässä osassa ja elokuva sisältääkin oivan valikoiman The Renegadesista Annikki Tähden esittämiin kappaleisiin. Suurin osa käytetystä musiikista on diegeettistä, mikä yleisesti ottaen on yksi Kaurismäen elokuvien kantavista voimista. Tematiikka ja musiikki nivoutuvat sujuvan kerronnan myötä yhteen monella tasolla, mikä vahvistaa elokuvan tunnelmaa ja argumentaatiota.

Mies vailla menneisyyttä on kriittinen, hauska ja koskettava elokuva, mitä ei voi sanoa kovinkaan monesta muusta viime aikoina ensi-iltansa saaneesta kotimaisesta elokuvasta. Realistisessa kerronnassa on käytetty taitavasti draaman, komedian ja jopa fantasian aineksia. Elokuvan myötä Aki Kaurismäen asema Suomen ehkä ainoana auteur-ohjaajana vahvistuu entisestään, mutta mainitsemisen arvoista on erityisesti se, että tässä elokuvassa on potentiaalia paljon laajemmalle yleisölle kuin useissa muissa ohjaajan töissä.