Laitakaupungin valot kotikatsomo

Jotakin Aki Kaurismäen merkityksestä suomalaiselle elokuvalle kertoo se, että jokaisella suomalaisella on jonkinlainen käsitys Kaurismäki-elokuvista – olivat he niitä nähneet tai eivät. Kun elokuvaa luonnehditaan kaurismäkeläiseksi, mieleeni nousee heti kuva tupakankatkuisesta kapakasta, onnettomista ihmisistä ja taustalla haikeana kaikuvasta iskelmämusiikista. Tunnistettavasta tyylistä on tullut tekijänsä käsite.

Tämä määritelmä on kuitenkin karkea yksinkertaistus, joka unohtaa tyystin, mikä Kaurismäen elokuvia oikeasti yhdistää. Unenomainen tunnelma. Hahmot lausuvat usein kirjakielellä kirjoitetut repliikkinsä selkein painotuksin, aivan kuin he olisivat sanoneet juuri jotain elämää suurempaa. Dialogi ilmentää Kaurismäen halua vältellä realismia ja kertoa vaikeistakin aiheista oman satulinssinsä läpi.

Vuosien saatossa Kaurismäki on hionut lähestymistapansa lähes täydellisyyksiin, samalla vakiinnuttaen asemansa suomalaiselle elokuvakentälle harvinaisena auteurina, jonka jokainen teos on ohjaajaansa edustava taideteos. Laitakaupungin valoissa ilmaisu on jo niin vakiintunutta, että se tuntuu rutiininomaiselta. Ilmeisesti elokuva on tarkoitettu tasoittavaksi edellisen elokuvan – Oscar-ehdokkuudella noteerattu Mies vailla menneisyyttä – aiheuttamaan samppanjakrapulaan.

Kuten edellisessä elokuvassaan, myös Laitakaupungin valoissa Kaurismäki kuvaa tavallista duunarimiestä, jonka elämä saa yllättävän käänteen itsestä riippumattomista syistä. Tällä kertaa tarina kalskahtaa vahvasti film noirilta. Yksinäinen yövartija Koistinen (Janne Hyytiäinen) lavastetaan syylliseksi jalokivivarkauteen, jonka hän on omalla romanssinkaipuullaan aiheuttanut. Maria Järvenhelmi esittää Mirjaa, tarinan femme fatalea, jolle lemmenkipeä duunari ei merkitse mitään.

Kaurismäen maailmassa ihmiset polttavat tupakkaa kaikkialla, pitävät kravatteja baarissa, pelaavat vanhanmallista kolikkopajatsoa ja ajelevat vanhoilla autoilla. Maailmaan on kuitenkin jätetty muutamia nykypäivän elementtejä, kuten tietokoneita ja sähkölukkoja, mikä osaltaan vahvistaa aiemmin mainitsemaani unenomaista tunnelmaa. Tässä auttaa myös värimaailma, jossa punaisen ja sinisen sävyjä on korostettu.

Hallitsevan ilmeettömyyden vuoksi Hyytiäinen näyttelee epäonnenpotkusta toiseen kulkevan Koistisen roolia suurimmaksi osaksi silmillään, joista välkkyy surumielisyys ja pettymys. Kohtaus, jossa Koistinen tajuaa Mirjan petoksen, edustaa lannistavassa hiljaisuudessaan Kaurismäkeä parhaimmillaan.

Ohutta tarinaa on jouduttu venyttämään, jotta se yltäisi kokoillanelokuvan mittoihin. Ilmeisintä tämä on pitkässä kohtauksessa, jossa gangsterit pelaavat korttia. Kohtaus toimii samalla malliesimerkkinä kaurismäkeläisestä elokuvailmaisusta kliseisimmässä muodossaan: tupakka savuaa, nainen imuroi, iskelmämusiikki pauhaa eikä kukaan sano sanaakaan.