Pihalla valkokangas

Pihalla on tekijöidensä määritelmän mukaan romanttinen draamakomedia nuorista aikuisista. Määritelmää seuraa lista elokuvan sisältämistä aiheista: naiset ja miehet, ihmissuhteet, yhteisöllisyys, urapaineet ja kulttuurien kohtaaminen. Lopputuloksena on valitettavan mukava elokuva. Puolitoistatuntisen aikana kaikkia aiheita ehditään kyllä raapaisemaan, mutta mikään niistä ei nouse pääaiheeksi kertomaan, mitä elokuvalla halutaan todella sanoa.

Saksalais-suomalainen nuori perhe muuttaa miehen töiden perässä Berliinistä Tampereelle. Uusi työ vie suomalaista miestä (Teemu Palosaari) jatkuvasti ympäri maailmaa kun taas saksalainen vaimo (Sibel Kekilli) jää yksin pienen lapsen kanssa kyntämään Etelä-Suomen loskaa. Ympäristö tuntuu hylkivän maahanmuuttajaa, kunnes ystäviä löytyy yksinhuoltajaporukoista. Säpinää syntyy kitaraa soittavan siviilipalvelusmiehen (Mikko Leppilampi) kanssa.

Elokuvaa vaivaa yleinen kiteyttämisen ja rajaamisen puute. Petja Peltomaan ja Sanna Reinumägin kirjoittamassa käsikirjoituksessa on sinänsä suuria aiheita läsnä. Yksinäisyys on eräs aikamme suurimmista henkisistä ongelmista. Muukalaisuus puolestaan on aina ollut merkittävä eurooppalaista identiteettiä rakentava aines, jota vähitellen osataan Suomessakin kaivaa esille. Aiheistaan huolimatta tarina on kuitenkin jo alkumetreiltä asti ennalta arvattava. Aiheita karsimalla elokuvasta olisi varmasti saanut tehokkaamman. Esimerkiksi alkuasetelmassa keskeiseen osaan nostetusta kansainvälisyydestä ja kulttuurien yhteentörmäyksestä ei oikeasti sanota mitään.

Kiteyttäminen ei toteudu Toni Laineen ohjauksessakaan. Käsikirjoitus tyydytään kuvittamaan sellaisenaan ilman että kohtauksista kaivettaisiin jotain uutta esille. Elokuvan loppuosan muutamaa nokkelaa rinnastusta lukuun ottamatta kuvaus on mielikuvituksetonta. Tarinan taitekohdassa oleva rock-konsertti näyttää lähinnä valmispizzamainokselta. Pakolliset product placementit saadaan sen sijaan suoritettua ennätysajassa alkutekstien aikana. Päättämättömyys kuitenkin vaivaa elokuvaa loppuun asti. Viimeisen kymmenen minuutin aikana käydään läpi kourallinen erilaisia loppuratkaisuvaihtoehtoja, mutta yhteenkään niistä ei selvästi päädytä.

Elokuvan koskettavin anti löytyy lopulta pääosassa olevan kolmiodraaman ulkopuolelta. Sanna-June Hyden esittämän Riinan kautta katsojalle avautuu karu näkymä pehmeiden ja kovien arvojen yhteentörmäyksestä. Tulostavoitteiden keskellä ei ole varaa olla ihminen. Näyttelijäryhmän työssä ei sinänsä ole mitään vikaa. Rooleja on kuitenkin mahdotonta herättää eloon, jos ohjaaja tulkitsee yksinhuoltajuuden pelkäksi epätoivoiseksi leopardikuosiksi. Sibel Kekilli ei pääse näyttämään eurooppalaisesta muukalaisuudesta mitään mitä ei olisi näyttänyt jo Fatih Akinin elokuvassa Suoraan seinään.

Elokuvalle ei ole valittu selkeää tyylilajia. Ensimmäisessä täyspitkässä ohjauksessaan Laineella olisi ollut mahdollisuus tehdä rehellisen romanttista komediaa tai vahvaa – jopa yhteiskunnallista Ibsen-tyyppistä – draamaa. Molemmat ratkaisut olisivat olleet täysin hyväksyttäviä. Nyt Pihalla tippuu jonnekin kahden ääripään välimaastoon yrittäessään miellyttää kaikkia. Ja se jos mikä on tylsää.