Rambo Extended Cut kotikatsomo

Kun Sylvester Stallone päätti tehdä vielä yhden Rambon, niin aniharva osasi odottaa lopputulosta. Vuonna 2008 ilmestynyt päätös Vietnam-veteraani John Rambon tarinalle oli kevyesti vuoden parhaita elokuvia, jykevän rosoinen toimintaelokuvien nykyklassikko, joka pamautti tiensä alansa aateliin.

Tylyn tunnelmallisen, emotionaalisesti vahvan ja vainajien määrässä aivan omilla metriluvuillaan olevan mestariteoksen taustalla oli monta olennaista elementtiä. John Rambon henkilöhahmon draaman kaari vietiin johdonmukaiseen, suorastaan koskettavaan loppuun. Kehä sulkeutui vähäeleisesti mutta hahmon ansaitsemalla tavalla.

Stallonen näyttelijäsuoritus oli minimalistisuudessaan vertaansa vailla, ja vähäeleisen vähäpuheinen ilmaisu vetoaa erityisesti suomalaiseen perinteiseen kulttuuriin, jossa ihmisten ei tarvitse huitoa ja elehtiä ylidramaattisesti tai puhjeta lässyttämään itsestäänselvyyksiä pitkien monologien turvin. Kun Rambon poskilihas värähti kerran tai suupieli liikahti, niin enempää ei tarvittu vahvojen sisäisten tunnekuohujen välittämiseen.

Myös tarinan puitteet oli valittu oivallisesti. Terrori on Burmassa jatkunut jo yli kuusi vuosikymmentä, joten tuskin kukaan kehtaa tulla jauhamaan kulttuuris-relativistista roskaa siitä, kuinka imperialistiset länsimaat esittävät häikäilemättömän sotilasjuntan toiminnan vääristyneessä valossa. Jokainen elokuvan fiktiivinen verityö kalpenee totuudelle, josta nähtiin vilaus elokuvan alussa, jossa näytettiin autenttisia uutiskuvia maan tilanteesta. Se, että sotilaiden komentaja oli julma pedofiili, oli vain viimeinen fiktiivinen silaus, joka antoi tarinan väkivallalle elokuvallisen oikeutuksen.

Huippupisteisiin elokuvan nosti sen julma mutta realistinen heijastus ihmisen todellisesta luonteesta ja kristinuskon tekopyhästä luonteesta. Jeesusteluun taipuvaiset lähetyssaarnaajat jouduttiin pelastamaan häikäilemättömien palkkasoturien toimesta, ja kirkko rahoitti väkivallan. Kun tarpeeksi ahdistava tilanne koitti, niin eniten äänessä ollut hurskastelija ei enää kääntänytkään toista poskea, vaan päin vastoin murskasi vihollisen posken ja koko kallon kivenmurikalla. Kaiken yläpuolella seisoi Rambo kuin tammesta veistetty sodanjumalan toteemi, symbolinen muistutus sille, että ”tiukan paikan tullen tappaminen on yhtä helppoa kuin hengittäminen”.

Rambon teatteriversion kesto, alle puolitoista tuntia, oli juuri passeli mitta dramaturgisesti. Intensiteetti pysyi huikean korkealla, juoni eteni rivakasti, joutava dialogi oli karsittu minimiin ja brutaali väkivalta oli riittävän iskevää toistaakseen itseään. Nyt nähtävä laajennettu versio lisää elokuvaan vajaat kymmenen minuuttia lisää kestoa ja muuttaa tiettyjä avainkohtauksia. Valtaosa on tuttua jo aiemmista elokuvasta poistetuista kohtauksista.

Enemmän on usein vähemmän, ja se pätee tietyiltä osin myös Rambon laajennettuun painokseen. Osa kohtauksista, kuten lisäveneily ei elokuvaa heikennä, joskaan ei myöskään sitä paranna. Sen sijaan dialogia on lisätty aivan turhaan. Rambon olemukseen ja luonteeseen ei kuulu ylenmääräinen jaarittelu naisihmisten kanssa, ja lisäkohtaukset tekevät kokonaisuudesta hieman valjumman kuin alkuperäisversiosta.

Uudistetuista kohtauksista huonoiten toimii jo nyt klassiseksi muodostunut kohtaus, jossa Rambo takoo itselleen uutta puukkoa. Alkuperäisessä teatteriversiossahan Rambo käy sisäistä monologia monitasoisen vertauskuvallisesti. Taottavan terän lisäksi hän karkaisee ja takoo myös itsensä uudestaan kasaan, hylkää epäilykset ja on näin valmis elokuvan ratkaisuvaiheisiin. Laajennetussa versiossa sisäinen monologi on poissa, ja sen tilalla on pastorin rukous. Joutava herransana syö kohtauksen tehoja, sillä se kuulostaa lähinnä kornilta.

Laajennettu versio on puutteistaan huolimatta edelleen tehokas ja hyvä elokuva, sillä lisäminuutteja ei niin monta ole, että ne kriittisen rakennemuutoksen aiheuttaisivat. Mitään laajennettua painosta ei olisi silti ollut tarpeen edes tehdä. Elokuva-alalla olisi yleisesti ottaen aika käydä keskustelua siitä, ovatko erilaiset extended editionit ja director's cutit juuri muuta kuin rahastusta. Muutoksia tulisi tehdä vain silloin, kun niihin on selkeä elokuvallinen perustelu ja tarve, kuten vaikkapa Blade Runnerin kohdalla. Pari hassua lisättyä kohtausta tai sellaisenaan toimivan teoksen pidentäminen ovat nykyään normi, mutta tarpeeton normi.