Tappakaa Carter valkokangas

Michael Caine ei ole koskaan ollut turhan valikoiva tarttuessaan työtarjouksiin. Miehen ura on kirjava ja epätasainen, mutta eräs sen kiistattomista huipuista on roolisuoritus Mike Hodgesin elokuvassa Tappakaa Carter (1971), brittiläisen 1970-luvun rikoselokuvan lippulaivassa. Uusintafilmatisointien aikakaudella on kummallista, ettei tätä tiukkaa kostojuttua ole aiemmin pyöräytetty uudestaan valkokankaalle. Nyt tämäkin "puute" on korjattu ja Caine kaivettu kaapista, ei tosin enää pääosaan vaan vanhaksi konnaksi juoksuttamaan Sylvester Stallonea. Mukana palloilee myös Mickey Rourke, joka vetää taas kerran roolinsa överiksi.

Viime aikoina Stallonen nimi alkuteksteissä on tiennyt paitsi huonoa elokuvaa myös heikkoja lipputuloja. Tappakaa Carter ei ole ihmeellinen elokuva, mutta Renny Harlinin tuoreeseen pannukakkuun verrattuna se tuntuu aivan kohtuulliselta - tosin Drivenin rinnalla Visa Mäkisen kohelluksetkin alkavat tuntua kohtuullisilta. Sylvester Stallonen kunniaksi on sanottava, että Tappakaa Carter ei kompastu ainakaan hänen suoritukseensa. Päinvastoin, vanha pullistelija on pitkästä aikaa mies paikallaan esittäessään sitä, minkä osaa eli vähäpuheista toiminnan miestä. Kun Stallone yrittää olla empaattinen, on katsojan sietokyky koetuksella, mutta onneksi ne hetket ovat tässä elokuvassa kortilla.

Stallonen esittämä gangsteri Carter saapuu veljensä hautajaisiin, ja huomaa pian, että tämän kuolema olikin kaikkea muuta kuin luonnollinen. Pitkää poissaoloaan hyvittävä Carter janoaa kostoa, mutta katkenneita perhesuhteita on paha selvittää väkivalloin. Tappakaa Carter voisi olla kiinnostava kostodraama, jos päähenkilön moraalisia valintoja problematisoitaisiin vielä paljon rankemmalla kädellä kuin mitä nyt on tehty. Newcastleen sijoittuvassa alkuperäisversiossa viehätti realistinen karheus, jota uudessa versiossa on yritetty korvata lisäämällä tarinaan toimintaan ja väkivaltaa. Tuttu resepti, joka tälläkin kertaa johtaa kovin tavanomaiseen lopputulokseen.

Näitä arvosteluja kirjoittaessani joudun näemmä toistuvasti valittamaan, kuinka hyvä tarina pilataan musiikkivideomaisella estetiikalla. Niin nytkin. Myönnän auliisti, että tämä voi olla visuaalisen ilmaisun kehityksestä kärryiltä pudonneen elokuvanostalgikon umpimielistä mutinaa. Mutta kyllä minusta kuvan hidastamiselle ja nopeuttamiselle, kiihkeän hyökkäävälle leikkausrytmille tai päälleliimatulle, 80-luvun diskolta kuulostavalle ääniraidalle pitäisi löytää muutakin perusteita kuin se, että musiikkivideoiden koulimat nuoret mukamas kokevat elokuvan näin "vauhdikkaammaksi".