Creed: The Legacy of Rocky valkokangas

Rocky päättyy pysäytyskuvaan. Kuvassa nimihahmo halaa rakastaan Adriania kasvot murjottuina. Hallitseva mestari Apollo Creed on voittanut nyrkkeilyottelun, mutta Rocky Balboa on huipulla. Hän on pysynyt pystyssä, voittanut itsensä ja todistanut, ettei ole luuseri.

Se on viimeinen asia, mikä Rockyn tarinasta olisi todella tarvinnut tietää, vaikka huonoissakin jatko-osissa on oma viehätyksensä Sylvester Stallonen omistautumisen ansiosta. Rocky ja Stallone ovat yhtä, eikä Rockyn omintakeinen persoona hukkunut kokonaan edes Rocky IV:n taistelussa kommunismia vastaan.

Jälkiviisaana on myös helppo iloita siitä, että 40 vuotta saman hahmon ja tekijän ympärillä pyörinyt sarja on kuin varkain mahdollistanut asioiden käsittelyn äärimmäisen pitkällä perspektiivillä. Elokuvat toki liikkuvat ottelusta otteluun ja ovat mieltä ylentäviä urheilu(melo)draamoja, variaatioita altavastaajan noususta ja itsensä ylittämisestä. Mutta asioiden hetkellisyys ja ajan hupeneminen käsiin ovat olleet sarjassa koko ajan läsnä vähintään taustalla. Etualalle teemat tulivat sarjan lopetukseksi ajatellussa Rocky Balboassa, jossa Balboa oli lähes 60-vuotias vaimonsa menettänyt kehäraakki.

Nyt Stallone lähestyy jo seuraavaa tasalukua ja on yhtä vanha kuin Burgess Meredith oli näytellessään Rockyn ikäloppua valmentajaa ensimmäisessä osassa. Uutta Rocky-elokuvaa ei ehkä enää olisi tullut, ellei ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler (Fruitvale Station) olisi kirjoittajakumppaninsa Aaron Covingtonin kanssa saanut ideaansa läpi tuottajille ja Stallonelle.

Creed on ensimmäinen sarjan elokuva, jota Stallone ei ole ohjannut tai kirjoittanut. Se on Apollo Creedin aviottomaan poikaan, Adonikseen, keskittyvä jatko-osa/spin-off – kuin fanin tekemä kunnianosoitus Rocky-sarjalle. Mutta se välttää nostalgiassa vellomisen ja on vähintään yhtä tukevasti nykyisyydessä kuin menneisyydessä.

Creed kertoo tutun tarinan taitavasti ja toimisi myös omillaan ilman mitään kytköksiä Rockyyn. Osana Rocky-sarjaa se jatkaa ja syventää 40 vuoden aikana kerrottua tarinaa ja siirtää painopisteen muualle. On kiehtovaa, miten elokuva samaan aikaan toistaa, kunnioittaa ja jatkaa sarjaa tuoreella tavalla. Cooglerilla on asiaan henkilökohtainen lähestyminen hänen isänsä Rocky-fanituksen ja syöpään sairastumisen myötä, ja hänen intohimonsa puskee läpi elokuvasta.

Michael B. Jordan näyttelee hyväksyntää etsivää Adonista samalla intohimolla ja välittää hahmon epä- ja itsevarmuuden. Hän on oikeutetusti elokuvan tähti. Stallone on sen keskipiste. Symmetriaa kaipaava tarinantajuni riemuitsee siitä, että Creedissä Rocky on ottanut valmentajan roolin. Välillä Stallone tekee parhaansa, että asian unohtaisi, mutta mies osaa näytellä – ainakin Rockya. Creedissä on kohtauksia, joissa hän tekee vähäeleisen sydäntäsärkevää työtä.

Creed ei tarjoile isoja yllätyksiä tarinan suhteen. Käytännössä kyse on Rockysta jälleen kerran, mutta kaavoissa sinänsä ei ole mitään vikaa. Sen mitä elokuva tekee, se tekee erittäin hyvin. Hahmojen ja toteutuksen suhteen elokuva ei yritäkään kopioida edeltäjiään. Adonis ei ole Rocky. Hänellä on isänsä rikkaudet, mutta hänen halunsa todistaa itsensä kehässä tuntuu uskottavalta.

Tummaihoiseen tappelijaan suhtaudutaan myös hyvin eri tavalla kuin amerikanitalialaiseen. Niin ikään tummaihoinen ohjaaja Coogler ei ole tuonut Rocky-sarjaan sosiaalista kommentaaria, mutta hänen Philadelphiansa on erilainen kuin aiemmissa osissa. Tämän huomaa yksityiskohdista, kuten siitä, minkälaisia ekstroja kohtauksiin on haalittu.

Jos Adoniksen hahmo tekee tarinasta seuraamisen arvoisen kehän ulkopuolella, niin Cooglerin ja kumppaneiden toteutus tekee Adoniksen pyrkimyksistä Elokuvaa isolla E:llä kehän sisällä. Creedin on kuvannut Maryse Alberti, jonka kameranjälkeä on muun muassa The Wrestler painikohtauksineen, ja aiemmat osat tuntuvat staattiselta mätkinnältä tämän rinnalla.

Välillä mieleen tulee tosin best of -tyyppinen lähestymistapa nyrkkeilyn kuvaukseen, kun samaa ottelua kuvataan aluksi tv-lähetyksen kautta siirtyen seuraavaksi Adoniksen huomaamiin yksityiskohtiin ja lopulta sammutetaan valot niin, että maailmassa on vain Adonis ja hänen vastustajansa. Mutta silti se toimii ja tuo ottelun iholle, kuten myös elokuvan toinen, yhdellä otolla kuvattu ottelu.

Creedissä käydään läpi tutut harjoitusmontaasit ja esikuvansa ikoniset kohtaukset. Niiden konteksti ja toteutus ovat kuitenkin toiset. Ennen kaikkea niille on haettu oikeutus tarinan sisältä, minkä takia elokuva ei tunnu Rockyn cover-versiolta. Kun Bill Contin Rockya ja Adriania varten säveltämä upea First Date -teema alkaa soida Adoniksen ensitreffien aikana, tuntuu se täysin luonnolliselta valinnalta eikä ryöstöviljelyltä. 

Muutenkin Ludwig Göranssonin sovitukset ja lisäykset Contin aikoinaan säveltämään musiikkiin ovat heijastuma itse elokuvasta: niin tuttua ja toimivaa, mutta silti uutta ja yllättävää. Niinkin kulunutta teemaa kuin Rockyn Gonna Fly Now’ta on käytetty elokuvassa onnistuneesti ja yllättävästi.