Samaritan kotikatsomo

Supersankarielokuvia tulee nykyisin pilvin pimein, mutta määrä ei korvaa laatua. A-luokan viihdepakettien ohella on julkaistu monen monta tekelettä, jotka ovat lähinnä yhdentekeviä tai jopa vaivaannuttavan huonoja. Yleensä yhteistä näille on isompiensa matkiminen tai saman geneerisen sankarin syntytarinan kertominen.

Amazon Primella ensijulkaisunsa saanut Samaritan lähestyy aihetta toista kautta, retronäkökulmasta. Tarina ei perustu mihinkään valmiiseen sapluunaan tai olemassa olevaan sarjakuvalehteen, vaan on harvinaisesti itsellinen tarina. Julius Averyn ohjaus on tyyliltään enemmän 1980–1990-lukujen maanläheisten toimintapätkien henkinen kuin eeppinen viittasankarointi. Itse asiassa sankaria ei ole löytyä ollenkaan.

Tarinan alkaessa on kulunut vuosikymmeniä, kun kaksi supervoimaista hahmoa, toisiaan vastaan asettuneet veljekset Samaritan ja Nemesis ovat kadonneet ison taistelun jälkeen. Heidän oletetaan kuolleen, mutta huhut kiertävät edelleen. Nuori teinipoika Sam (Javon Walton) on suuri Samaritan-fani ja yrittää selvittää mysteeriä. Hän kiinnittää huomionsa kotikadun ikääntyneeseen Joe-nimiseen roskakuskiin (Sylvester Stallone), joka on huomattavan vahva.

Samaritanin budjetin arvioidaan olleen noin sata miljoonaa, joten ihan pikkurahalla ei Syltty ole lähtenyt supersankariaiheella leikkivää action-pätkää tekemään. Syltty on tuottanut elokuvan ja on toisessa pääroolissa, jossa on yhtymäkohtia Bruce Willisin parhaimmistoon kuuluvaan Unbreakableen (2000). Syltyn karhea miehinen karisma puree, ja ikä on tuonut entisestään charmia. Toimintakohtauksissa Syltty edustaa hypi-pompi-vaijeri-nykylinjan sijasta perinteisempää senkka nenästä -koulukuntaa.

Javon Waltonin hahmo Sam on silti teoksen selkeä fokus. Nuori Sam on samanhenkinen sankarinpalvoja kuin The Last Action Heron (1993) päähenkilö, nuori elokuvafani Danny, joka oli Samin tavoin köyhän yksinhuoltajaäidin lapsi. Sam tasapainottelee Dannya enemmän hyvän ja pahan välillä. Köyhä elämä rikoksien täyttämässä urbaanissa köyhälistössä vaatii veronsa, ja epämääräiset nilkkikaverit ovat houkuttelemassa rehtiä poikaa rikoksiin. Rikoksia tehtailee erityisesti jengipomo Cyrus (Pilou Asbæk), joka haluaa astua Nemesiksen jättämiin saappaisiin.

Persoonattomien pahiksien suunnitelmat kaupungin haltuunotosta ja kaaoksen aiheuttamisesta ovat hahmottomia ja sekavan epäpäteviä. Elokuva on tältä osin hyvinkin realistinen, sillä harvoin aggressiivisesti riehuvat ryöstelijät mitään neropatteja tai shakkimestareita ovatkaan. Eikä riehumiseen yltyvä katujen roskaväkikään ole kovin hyödyllistä tai luotettavaa. Anarkististen agitaattorien rettelöinti kun johtaa vallankumouksen sijasta yleensä vain ikkunoiden rikkomiseen ja mellakointiin.

Maailmaa ei yritetä pelastaa, eikä kukaan pukeudu trikoisiin paria flashback-kohtausta lukuun ottamatta. Se on Samaritanin ehdoton vahvuus. Simppeli ja sujuva tarina ei rönsyile liikaa. Sekä Joen että Samin tarinakaaret viedään onnistuneesti päätepisteeseen. Tarina on toki ennalta-arvattava, erityisesti Syltyn hahmon todellinen identiteetti, mutta kasarihenkinen, konstailematon sapluuna toimii jämäkästi ja viihdyttävästi. Muuta ei aina tarvita.