Driven kotikatsomo

Yhdysvalloissa vallitsevan käsityksen mukaan katsojat saapuvat autokilpailuihin nähdäkseen kolareita ja rajuja ohituksia, asia, jonka vuoksi kotoisen Formula 1 -sarjamme ei ole vieläkään saanut kunnollista jalansijaa Amerikan sydänmailla. Tylsä jonossa ajelu ja turva-auton jatkuva radalle ottaminen eivät ole vakuuttaneet pärinästä ja hampurilaisista nauttivia tosimiehiä. Amerikkalaistyylisen kilvanajon faneille Hollywood-miehemme Renny Harlinin uutukainen Driven on takuulla nannaa. Autot kolaroivat jatkuvasti erikoisefektien voimalla ja varikkoilmapiiriä kuvatessa katsoja suorastaan tuntee palaneen kumin ja bimbojen eroottisten hajuvesien kutsuvat tuoksut. Lopputuloksena Harlinin hengästyttävästä vauhtieepoksesta ei kuitenkaan jää käteen mitään.

Ei ollut tarkoituskaan, jos muistelemme Harlinin koko tähänastista Hollywood-uraa. Hän on vakiinnuttanut asemansa filmikaupungissa tasaisena actionohjaajana, joka toimittaa, mitä pyydetään. Ja eihän hän sentään ole erehtynyt esimerkiksi Steven Seagalia tai Charles Bronsonia ohjaamaan, vaan arvostettuja näyttelijöitä on riittänyt tämän suomalaisen menestyjän teoksiin. Harlin on toimintaohjaajana siis jonkinlainen tämän genren nuorehko perintöprinssi, joka saa sinänsä laadukkaalla työllään jatkaa haluamallaan tiellä.

Tämän kirjoittaja ihmetteli kovasti sitä arvostelua, jota Harlin lateli Drivenin Suomen ensi-illan aikoihin, miten pääosaa ja kehäraakkiajaja Joe Tantoa esittävän Sylvester Stallonen ura on mukamas kovastikin alamäessä. Paitsi, että kommentti oli varsin omituinen keskellä uuden elokuvan markkinointia, se on vain puoli totuutta. Stallonelta on tulossa ensi vuonna kaksi kaikesta päätellen mielenkiintoista toimintaelokuvaa, joten luottoa studioilla riittää. Edelleen, on syytä muistaa, miten katkeroittaman hyvä hän oli taannoisessa Get Carterissa (2000), jonka lopputuloksen pilasi infantin ohjaajan halu tehdä ylipitkä musiikkivideo. Harlinkin tekee Stallonelle karhunpalveluksen leikkaamalla mukaan yleisöotoksia jokaisen dialogivuorosanan jälkeen. Koeta siinä sitten syventää roolihahmoa! Asetelma vaivaa myös muiden näyttelijöiden rooleja, joista ainoastaan Burt Reynoldsin raivokas ja pyörätuoliin Frank Williamsin tapaan sidottu tallipäällikkö Carl Henry nousee jotensakin näkyville.

Driven on kuin Deep Blue Sea (1999), kaksi tuntia tajutonta menoa, josta ei muista enää mitään, kun lopputekstit lähtevät pyörimään.