Rocky kotikatsomo

Rockyn valmistuttua 1976 amerikkalaiskriitikot mieltyivät sen pääosanesittäjään, Sylvester Stalloneen, ja vertasivat häntä Marlon Brandoon, Robert De Niroon, Al Pacinoon ja Jack Nicholsoniin. Monen mielestä Rocky Balboa oli verevin metodinäyttelijäin koulukunnan synnyttämä työläishahmo sitten Alastoman sataman Terry Malloyn. Stallone sai Oscar-ehdokkuuden, ja hänen seuraavan elokuvansa ohjaajaksi valikoitui taitavasti näyteltyjen aikalaisdraamojen erikoismies Norman Jewison. Syntyi poliittinen draama F.I.S.T. ja siihen loppuivatkin puheet Stallonen näyttelijätalenteista.

Nopeasti selvisi, että Rocky, sadunomaiseksi menestystarinaksi äityvä kuvaelma mumisevasta nyrkkeilijätollikasta, oli pitkälle Stallonen omakuva. Hollywoodin likavesistöissä uiskenteleva Razzie-raati on kruunannut Stallonen viime vuosituhannen surkeimpana elokuvanäyttelijänä. Rocky Balboa on kuitenkin kummallisella tavalla yhä koskettava hahmo, jotenkin säälittävä.

30 vuoden ikäinen Rocky on saanut melkoisen mahtijulkaisun dvd:nä. Elokuvan synty tulee levyjen ekstroissa käytyä melko perusteellisesti läpi. Kyseessä on sinänsä jännä, Hollywood-historiallisesti oleellinen stoori: kuinka vaatimattomasti budjetoidusta b-elokuvasta kasvoi käänteentekevä blockbuster-aikakauden airue ja kuinka Stallone nousi 1980-luvulla Reaganin maan ikoniseksi muskelisankariksi. Osa pointeista pitää tietenkin lukea rivien väleistä, koska tekijät hehkuttavat elokuvaansa silkkana taiteena – heistä vahvimmin itse Sylvester, jonka puheet kameralle ovat liikuttavuudessaan omaa luokkaansa.

Ennen Rockya Stallone oli tuntemattomuus, newoyorkilainen pummi, joka oli vilahdellut muun muassa Roger Cormanin halpatuotannoissa ja paneskellut pornoelokuvassa Italialainen ori. Rockyn roolia Stallone tuskin olisi saanut, ellei hän olisi itse istunut käsikirjoituksen päällä. Käsikirjoitus oli rönsyilevä litania Stallonen sekavaa hengenlentoa, jonka hän oli laatinut muutamassa päivässä. Siinä oli kuitenkin jotain, joka sai tuottajakaksikko Irwin Winklerin ja Robert Chartoffin kiinnostumaan. Näiden tulevien suurtuottajien rooli oli avain siihen, kuinka huolellisesti elokuvaa lähdettiin kehittelemään. Heidän valvonnassaan käsikirjoituksesta rukattiin liki 20 versiota ennen kuvauksia.

Rockyn ohjaaja John G. Avildsen oli tunnetuimpana saavutuksenaan ohjannut rutikuivan tv-saippuatason downerin Pelastakaa tiikeri, joka roikkui täysin Jack Lemmonin oscaroidun roolisuorituksen varassa. Avildsen on tympeä ohjaaja, jonka myöhemmästä tuotannosta mainittakoon Marlon Brandon ja George C. Scottin häpeäpilkku The Formula, umpiluinen Karate Kid -sarja sekä Rockyn jatko-osista kammottavin, Rocky V, jonka myös pitkään uskottiin jäävän viimeiseksi...

Aikansa merkittävimpiin amerikkalaistuotantoihin nähden Rocky ei ole mikään auteur-elokuva. Se on kuitenkin hämmentävä, aikaansa nähden omalaatuinen yhdistelmä rumaa köyhälistökuvausta ja Lassie-tason emotionaalista satua. 1970-luvulla, erityisesti vuosikymmenen alkupuolella, menestyneetkin amerikkalaiset elokuvat olivat "yhteiskunnallisia", "poliittisia", "kantaaottavia". Samoihin aikoihin esimerkiksi George Lucasin itsepäisyys vääntää epämääräistä avaruusseikkailuaan oli suorastaan radikaalia. Rocky iski näiden kahden ääripään väliin ja vuoli Hollywood-kultaa, nettosi yli 100 miljoonaa tuolloista dollaria.

Rocky on estetiikaltaan lähellä 70-luvun karheaa katukuvaa, mutta sydämeltään ja tarinaltaan jotain muuta. Alkuminuuttien pohjalta sitä voisi luulla luuserikuvaukseksi, mutta Bill Contin nostattava musiikki ennakoi nopeasti jotain muuta. Rocky on periaatteessa silkkaa tuottajien kusetusta, josta edes Stallone – täydellä sydämellään näytellen kuin mikäkin idiootti – ei tunnu olevan oikein tietoinen. Onkin syytä mainita, että tekijöistä suurin piirtein ainoat, jotka eivät esiinny tuoreella dvd-julkaisulla, ovat Chartoff ja Winkler.

Tuottajien eläkerahaston kunniaksi on todettava, että Rocky pelastettiin viime tingassa antikliimaksia muistuttavalta loppuratkaisulta. Siinä Rocky ja Adrian (Talia Shire) kävelevät Rockyn turpakeikan jälkeen nyrkkeilytalon autiolla parkkipaikalla käsi kädessä kohti kotia. Tämä kohtaus kuvattiin ja siitä painettiin still-kuva jopa joihinkin elokuvan mainosjulisteisiin. Tämä pois heitetty kohtaus osoittaa, että sentimentaalisen ja "naturalistisen" yhdistämisestä oli Rockyssa koko ajan kyse, mutta sen menestyksen salaisuuden on piiltävä pikemminkin siinä, kuinka se nykyisellä loppukohtauksellaan manaa slummimaisemista esiin amerikkalaisen voitonpäivän. Siinä missä Rockyyn alun perin ideoitu lopetus olisi ollut synkkä ja tietoinen parkkipaikka-variaatio Chaplinin Nykyajan viimeisestä kuvasta, jossa kulkuri ja tyttö kävelevät kohti aurinkoa, Rocky nykyisellään on lähempänä jonkun Ihmeellinen on elämä -tyyppisen filmin huipennusta. Perheen ja tahdon riemuvoitto koetaan pysäytyskuvan ihmeessä, Rockyn ja Adrianin halauksena, hurraahuutojen taustoittamana.

Parasta Rockyssa on musiikki, miltä tahansa kantilta katsottuna yksi aikansa tarttuvimmista filmiin sävelletyistä. Bill Conti selittää asiaa ytimekkäästi dvd-levyllä: musiikki ei ole "intellectual stuff", vaan "emotional stuff". Contin työ nousee täyteen voimaansa elokuvan legendaarisimmassa kohtauksessa, jossa Rocky pitkän lenkin päätteeksi juoksee ylös Philadelphian kaupungin pisimmät portaat ja tuulettaa henkilökohtaisen voittonsa merkiksi. Portaille juoksu on samaan aikaan myös steady cam -kameratekniikan ensimmäinen esiintyminen pitkässä elokuvassa. Sen luontevuus hätkähdytti aikanaan monet, kuten kameratekniikan kehittäjä Garret Brown dvd-julkaisulla kertoo. Tämä kameran liikkeen "huomaamaton" mutkattomuus epätasaisella alustalla toteutui siis ensi kertaa samassa elokuvassa, joka kuin varkain ujutti sokerisen Hollywood-mentaliteetin takaisin keskelle kaiken maailman kipeyttä.

Rocky Balboa palaa kehään tulevan vuodenvaihteen uutuuselokuvassa. Sen nimi on Rocky Balboa ja osuva slogan kuuluu: "It ain't over 'til it's over."