Rambo: Last Blood kotikatsomo

John Rambon elämästä kertova elokuvasarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Napakasti nimetty Rambo: Last Blood on viides ja ilmoituksen mukaan viimeinen Rambo-elokuva. Uskoo ken tahtoo. Rambon hahmoa ei voi ymmärtää, ellei ole nähnyt aiempia elokuvia, siksi pitkähkö johdanto voi olla tarpeen. Rambo on erään kansakunnan historian tuotos, ja samalla oman historiansa vanki, soturi, jonka sota jatkuu yhä.

Ensimmäinen osa Taistelija – alkuperäiseltä nimeltään David Morrellin kirjan mukaan nimetty First Blood – ilmestyi purkamaan amerikkalaisten potemaa Vietnam-krapulaa hieman jälkijunassa 1982. Näkökulma oli veteraanien. Morrellin kirja julkaistiin jo 1972 Vietnamin sodan ollessa vielä käynnissä, tilanteessa jossa Yhdysvaltojen joukkoja oli kotiutettu satoja tuhansia (niin sanottu sodan vietnamisaatio) ja vetovastuuta siirretty Etelä-Vietnamin joukoille.

Kotona Amerikassa sotaveteraanit saivat huomata, että kukaan ei halunnut tietää heistä tai kuulla enempää epäsuositusta sodasta. Rambo oli yksi kotiutetuista ja tuuliajolle jääneistä sotilaista, joiden sota jatkui yhä pään sisässä, ja joiden pahoinvointi manifestoitui sopeutumisvaikeuksilla yhteiskuntaan. Monet löysivät ainoan kuuntelevan psykologin huumeista ja viinasta, traumaperäinen stressireaktio nähtiin lähinnä heikkoutena. Veteraanit kokivat, että heille oli valehdeltu, huijattu sotaan isänmaallisella paatoksella, eivätkä voineet ymmärtää, miksi he eivät saaneet samaa sankarillista vastaanottoa kuin Korean sodan veteraanit, saati edes töitä tai kunnon proteeseja menetettyjen jäsenten tilalle. Suomalainen lukijakunta sai tutustua John Rambon hahmoon heti tuoreeltaan 1973, kun Gummerus julkaisi Morellin kirjan nimellä Ajojahti.

Rambo-elokuvat ovat olleet keskenään epätasaisia, mutta heijastelleet aina Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa ja suhdetta muuhun maailmaan sekä tietenkin suhtautumista omiin veteraaneihinsa, jotka sotivat poliitikkojen aloittamat sodat. Jo toisessa osassa Rambo – Taistelija 2 (1985) oli nähtävissä 1980-luvun Reaganin ajan steroideilla pumpattu, kaikkivoipainen Yhdysvallat, joka tulisi voittamaan kylmän sodan ja kukistamaan pahan imperiumin. Vietnamista oli tullut myyttinen, miltei epähistoriallinen sota, ei jotain joka tapahtui aivan vastikään naapurin pojille, ja jonka vaikutukset tuntuivat yhä niin Yhdysvalloissa kuin Vietnamissa, Kamputseassa ja Laosissa.

Rambo palasi Vietnamiin, ei poliitikkojen takia, vaan sinne jääneiden vankien, ja valoi uskoa kansakuntaan, että me olemme sittenkin voittajia, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Samalla elokuva sisälsi aimo annoksen kritiikkiä hallituksia kohtaan, jotka eivät olleet ottaneet tosissaan monia askarruttavaa POW/MIA -kysymystä, eli kysymystä mahdollisista vielä Vietnamissa viruvista amerikkalaisista sotavangeista. Samaan aiheeseen otti kantaa myös Chuck Norris elokuvatrilogiallaan Missing in Action (1985–1988). Norrisin veli Wieland sai surmansa Vietnamissa 1970.

Kolmannessa osassa Rambo – Taistelija 3 (1988) kylmä sota eli ja hengitti kuumana Neuvostoliiton miehittämässä Afganistanissa, jossa CIA tuki ja aseisti venäläisiä vastaan taistelleita uskonsotureita, muun muassa erästä Osama Bin Ladenia. Urheat mujahedin-soturit esitetään elokuvassa sankarillisina vapaustaistelijoina, joiden jaloa aatetta Rambo tukee taistelemalla näiden rinnalla. John Rambo on vastentahtoisesti politiikan välikappale ja toteuttaja, riippumatta siitä mistä tuuli kulloinkin puhaltaa.

Tästä kumpuaa myös Rambon sisäinen ristiriita, sillä hän on uskollinen vain lähimmille miehilleen ja lähipiirilleen – perheelleen, joka koostuu sotilaista – ei suinkaan kieroille poliitikoille ja tiedusteluviranomaisille, joiden peli näyttäytyy aina Rambo-elokuvissa likaisena. Rambo edustaa kansaa, puhdasta ydintä, joka Rambon tapauksessa on turmeltu sodalla. Rambon hahmossa voi nähdä amerikkalaisten syvän epäilyksen politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan, joka avitti Donald Trumpin Valkoiseen taloon saakka.

Sarjan neljännessä, vuonna 2008 ilmestyneessä osassa Rambo, jonka Stallone ohjasi itse, Rambo elää kaikessa rauhassa Thaimaassa ja auttaa paikallisen buddhalaisen temppelin rakentamisessa, kunnes hänen rauhaansa häiritään. Tämä oli asetelma myös ykkösosassa, Rambo alkaa toimia vasta kun häntä vastaan hyökätään. Rambo ei halua sotaa, mutta kun sota tavoittaa Rambon Burman viidakoissa, aktivoituvat miehen vanhat vaistot, ja roistot eli Burman hallituksen Rohingya-vähemmistöä vainoavat sotilaat saavat maistaa sodan jumalaksi muuttuneen Rambon raivon koko mahdin. Lopussa John Rambo palaa vihdoin kotiinsa Arizonaan. Tuntuu siltä, että Rambo olisi viimein saavuttanut sisäisen rauhan ja tehnyt sovinnon yhteiskunnan kanssa, joka koulutti hänestä tappamisen spesialistin, ja sitten halusi unohtaa hänen olemassaolonsa.

Moni olisi toivonut että Rambo-saaga olisi saanut kunniakkaan ja upean lopun neljännen osan loppukuvien myötä, mutta toisin kävi. Valitettavasti, voisi oikeastaan sanoa, vanhalle sotaratsulle olisi mielellään suonut rauhan ja sovinnon maailman ja itsensä kanssa. Viidennen osan – jos sellainen piti kerran tehdä – olisi suonut olevan kehityskaaren kulminaatiopiste, loistelias lopetus yhdelle elokuvahistorian suosituimmista, tuottoisimmista ja pitkäikäisimmistä elokuvasarjoista. Sitä se ei valitettavasti kuitenkaan ole. Tästä seuraa se luonnollinen lopputulema, että tulemme näkemään Rambon vielä valkokankaalla, ehkä siirtämässä soihdun seuraavalle sukupolvelle. Elokuvan lopussa Rambo ei suinkaan jää kiikkustuoliin, vaan ratsastaa auringonlaskuun.

Vielä suositumpi, tuottoisampi ja pitkäikäisempi kuin Rambo on ollut tietenkin Rocky-elokuvien sarja, joka on alun alkaenkin Stallonen oma luomus. Stallonen käsikirjoittama Rocky voitti 1976 parhaan elokuvan Oscarin. Vielä viimeisenkin Rocky-elokuvan Rocky Balboa (2006) jälkeen on Rockyn tarina jatkunut Creed: The Legacy of Rocky (2015) ja Creed 2 (2018) -elokuvien myötä.

Rambo: Last Bloodin aloitusjaksossa näemme Rambon auttamassa pyyteettömästi yhteisöä tämän pelastaessa retkeilijöitä myrskyn ja tuhotulvan kourista. Rambo on asettunut kotitilalleen, ja hänellä on myös vihdoin perhe, nimittäin taloudenhoitaja ja ystävä Maria ja tämän lapsenlapsi Gabrielle (Yvette Monreal), jonka kasvatukseen John Rambo on osallistunut. Kun Gabrielle katoaa Meksikossa etsiessään isäänsä, ja Rambo saa kuulla hänen joutuneen parittajien vangiksi, on Rambon vanhoille taidoille taas käyttöä. Rambo yrittää puhua ensin kauniisti inhoille ihmiskauppiaille, mutta kun se ei auta, Rambo kutsuu nämä kylään kotitilalleen.

Meksiko on hyvin kaksijakoinen maa: toisaalta se on värikkään ja eksoottisen ruuan kehto ja matkailumaa, toisaalta taas brutaali huumesotien ja korruption yhteiskunta, jossa kokonaisia protestoivia opiskelijaryhmiä voi kadota tuosta vain ilman, että syyllisiä koskaan löydetään tai saatetaan vastuuseen. Meksikon ihmisoikeustilanteesta naisten kannalta kertoo muun muassa kirjailija, PEN-Meksikon puheenjohtaja Jennifer Clement kirjassaan Varastettujen rukousten vuori (Like 2015). Clementin kirja perustuu tarinoihin, joita hän on kuullut työskennellessään meksikolaisten naisvankien parissa. Rambo: Last Bloodin ihmiskauppiaat ovat sitä Clementin kuvaamaa ihmiskunnan pohjasakkaa, joka armotta kiduttaa, raiskaa ja orjuuttaa köyhiä naisia Meksikossa, ja joiden uhreja Clement on haastatellut.

Rambon kostaessa näille niljaisille olennoille mitä erilaisimmilla ansoilla ja aseilla ei voi kuin nauraa hersyvästi, sillä tekijät ovat panneet parastaan. Esikuva läpimätien ihmiskauppiaiden kekseliäille nirhaamistavoille voi tuntua ensin hieman yllättävältä, mutta tarkemmin ajatellen juuri tästähän Yksin kotona -elokuvissa oli kyse, joskin hieman pehmeämmällä otteella. Kotini on paitsi linnani, niin tarvittaessa myös ansani, tuumii Rambo, vanha sissisodan taitaja, joka on ammentanut kekseliäiden kotitekoisten ansojen tekoon oppeja Vietnamin sisseiltä. Valitettavasti Rambo: Last Blood kärsii hieman juonen kuljettamisen töksähtelyistä, mikä selittynee vaikeuksilla käynnistää elokuvan tuotantoa ja käsikirjoituksen lukuisilla eri versioilla vuosien varrella.

Lievästä välityön leimasta huolimatta kyseessä on ehta Rambo-elokuva, joka ei kuvia kumartele, ja joka sisältää monia upeita kohtauksia, kuten John Rambo yksin maanalaisissa luolissaan sisäisten demoniensa piinaamana, ainoana lohtunaan The Doorsin raastavan synkeä biisi Five to One albumilta Waiting for the Sun. Rambo ei tietääkseni ole koskaan aiemmin paljastanut musiikkimakuaan, mutta valinta ei yllätä, The Doors kun tuntui aina katselevan kuiluun – ja kuilu katseli takaisin. The Doors pukee sanoiksi tunteita, joita Rambo ei koskaan kykene lausumaan ääneen.