Oppenheimer kotikatsomo

Christopher Nolan on aikamme noteeratuimpia ohjaajia, eikä syyttä. Edelleen filmimateriaaliin luottavalle Nolanille viimeiseen asti hiottu audiovisuaalinen kerronta on keskiössä, eikä hänen kertomiltaan tarinoilta ole uupunut kunnianhimoa. Audiovisuaalisuuden painottaminen on aina myös nuoralla taiteilua sen suhteen, onko lopputulos audiovisuaalinen elämys vai näyttävyydessään itsetarkoituksellinen pompöösi. Nolanin kohdalla ollaan maku- ja tulkintakysymysten äärellä, kun mietitään kumpia hänen elokuvansa ovat olleet. Muutaman vuoden takainen Tenet (2020) lienee Nolanin elokuvista selkeimmin jälkimmäisessä laarissa, eikä Nolan ole muutoinkaan kyennyt enää samaan vaikuttavuuteen kuin läpimurtoelokuvassaan Memento (2000).

Atomipommin isäksi kutsutun Robert Oppenheimerin (1904–1967) tarina on kuin tarkoitettu Nolanin kaltaisen elokuvantekijän kerrottavaksi. Lopputulemana on Nolanin tähänastisen uran parhaimmistoon lukeutuva kolmetuntinen järkäle, joka on kaukana tavanomaisesta elämäkertapatsastelusta. Nolanin Oppenheimer on kriittinen henkilökuva ristiriitaisesta tiedemiehestä ja atomiaseiden ympärille vääjäämättömästi kurottavasta vallan ja vastuun problematiikasta.

Kolme tuntia on paljon, mutta yllättävän hyvin kahta tarinalankaa kuljettava elokuva pysyy kasassa ja kykenee hienoisesta itsensä toistamisesta huolimatta ylläpitämään katsomisjännitettä. Erityisesti elokuvan audiovisuaalinen maailma ja kerronta pitävät otteessaan myös silloin, kun tarina itsessään ei siihen täysin kykene.

Oppenheimer ei ole helppo elokuva. Teos vaatii keskittymistä ja kiinnostusta, mutta ei liian korostetusti. Tästä kertoo elokuvan teattereissa keräämät katsojamäärät, joita harva kolmetuntinen elokuva kykenee saavuttamaan. Suomessakin Oppenheimerin on nähnyt valkokankaalla 400 000 katsojaa.

Oppenheimerin kaltainen audiovisuaalisesti huippuunsa hiottu elokuva on luonnollisesti elementissään suurella kankaalla. Oli jopa yllättävää, kuinka hyvin elokuva toimi myös televisioruudussa. Kotikatselussa filmimateriaalille kuvatun elokuvan hienouksiin pääsee kunnolla keskittymään, ja Oppenheimeria voisi pitää loisteliaana esimerkkinä siitä, miksi digitaalisuudella ei voida korvata filmiä ja perinteisiä kuvausmenetelmiä. 65 millimetrin filmimateriaalia käyttävillä IMAX-kameroilla kuvatun elokuvan visuaalinen hienous niin yksityiskohdissa kuin sävyissä on vertaansa vailla sekä harvoin nähtyä näinä kolkon digitaalikuvan aikoina. Eikä kyse ole mistään asianharrastajien hifistelystä, vaan eron kuvassa huomaa jokainen elokuvia vähänkin enemmän katsonut.

Aiheesta ja asiasta enemmän kiinnostuneille Oppenheimerin blu-ray-julkaisu tarjoaa kiinnostavaa lisämateriaalia, jossa muun muassa käydään läpi elokuvan kuvausprosessia ja sen haasteita. Esimerkiksi 65 millimetrin mustavalkoista filmimateriaalia ei ollut edes olemassa, joten Kodakin piti valmistaa sellaista elokuvaa varten.

Lisämateriaaleissa oleva making of -tallenne ei myöskään ole tavanomaista tekijöiden keskinäistä toistensa kehumista, vaan dokumentissa käydään läpi perusteellisesti elokuvan tekoprosessia. Erillinen Oppenheimerista kertova dokumentti täydentää vielä historiakuvaa niiltä osin, mitä elokuva mahdollisesti jätti vajaaksi.

Elokuvan ydinaseisiin liittyvän vastuun, vallan ja peruttamattoman tuhon kysymyksiä pohdiskeleva teema on väistämättömän ajankohtainen edelleen. Elokuvallaan Nolan ei osoittele sormellaan mihinkään muualle kuin ihmiseen itseensä.