The Prestige valkokangas

Elokuvavuoden komeasti aloittava The Prestige perustuu Christopher Priestin samannimiseen romaaniin. Elokuvaversion kolkutellessa tuotannon ovia vaati kirjailija Priest itse, että ohjaaksi tulisi Cristopher Nolan. Syynä tähän olivat Priestin näkemät Nolanin aiemmat elokuvat The Following (1998) ja Memento (2000). Näin päätyi mukaan myös Mementoa luomassa ollut Jonathan Nolan, joka veljensä kanssa kanssa yhdessä vastasi käsikirjoituksesta. Priestin valintaa ei voi ihmetellä hetkeäkään. The Prestige muuttui Nolanien käsissä kiitetystä romaanista visuaalisesti yltäkylläiseksi, mutkia säästelemättömäksi ja kaikin puolin erinomaiseksi silmänkääntäjätrilleriksi.

Pohjimmiltaan The Prestige on maailman vanhin tarina poikien välisestä kateudesta, kilpailuhengestä ja siitä, kun lopulta jotakuta sattuu. Tähän ei kuitenkaan jäädä, vaan luodaan aina vain villimpää juonikerrosta toinen toisensa päälle twistien vain sinkoillessa ympäriinsä kuin salamat taikurin lavalla.

1800- ja 1900-luvun vaihteen Lontoossa kaksi esiintyvää taikuria, Angier (Hugh Jackman) ja Borden (Christian Bale), pyrkivät alansa parhaiksi. Entiset ystävät ovat erkaantuneet ja päätyneet kilpailemaan hienoimmasta tempusta ensin yleisellä tasolla, sitten keskenään. Mainetta ja kunniaa tavoitellessaan molemmat joutuvat pian punnitsemaan, mitä kaikkea he ovat valmiit tekemään ja minkä hinnan parhaimmuudestaan maksamaan.

The Prestige toimii kuin taika, yksin mielettömän intensiivisyytensä ansiosta. Näyttelijät, erityisesti Nolanin lempinäyttelijä Bale, tekevät roolinsa pelottavan elävästi. Kerronta ei ota yhtäkään juoksuaskelta, mutta tunnelma onnistuu olemaan kuin ihmeen kaupalla tiivis ja huikaiseva. Nolan tuntuukin onnistuvan pitämään kaiken täydellisessä hallinnassaan, oli materiaali sitten mitä hyvänsä – ja tekemään sen vielä tyylillä. Roolitus luo elokuvaan myös muita ulottuvuuksia. Viimeistään David Bowie lausumassa syvällisyyksiä vie jalat alta. Toki myös Batmanin ja Wolverinen vastakkainasettelu tuo mukaan oman kulttuurisen hauskuutensa.

Kokonaisuudessaan The Prestige on varsin näppärä paketti synkkyyttä, intohimoa ja veljellistä painiskelua. Jännitys perustuu harvinaisen onnistuneeseen katsojan älyn ja huomiokyvyn härnäykseen. Mikäli todella katsoo tarkkaan, kuten elokuva kehottaa, voi ratkaisun jäljille toki päästä. Epäilykselle jää kuitenkin aina sen verran tilaa, ettei katsoja uskalla luottaa edes omiin luuloihinsa. Elokuvan ässä onkin sen kyky hämätä tempun lailla ja saada yleisö häkeltymään hetki hetken jälkeenkin. Mikä voi lavalla näyttää hurjalta, ei ole sitä todellisuudessa. Ja toisinpäin.

Jännittävää on, että vaikka katsojan mieltä stimuloidaan jatkuvasti, ei sulkeuma jätä edes vähissä määrin arvailun varaa. Tämä onkin The Prestigen ainut ominaisuus, jossa kriitikko jää tempoilemaan ristiriitojen välille. Elokuvan pääpaino on kuitenkin selkeästi runollisuudessa, ei niinkään mystisyydessä, vaikka sille taikurinhattua nostetaankin. Siksi The Prestige voi keskittyä olemaan taidokas siinä, missä pyrkiikin olemaan paras. Tämän onnistuneempaa hämäystä näkee harvoin. Ja harvoin tahtoo nähdä sen heti uudestaan.