Insomnia valkokangas

Onko Hollywoodissa pulaa ideoista, kun pohjoismaiset yhteistuotannot kelpaavat jännäreiden raakamateriaaliksi? Insomnian pohjana on samanniminen tanskalais-norjalainen elokuva. Miljöö on toki muuttunut, kun norjalainen kylä on vaihtunut Alaskaksi. Mukaan on saatu yllättävä tähtipari: Al Pacino on tietysti rikoselokuvan ikoneja, mutta Robin Willamsia ei ole tämäntyyppisissä produktioissa yleensä nähty. Etukäteen ajatellen eniten kiinnostusta herättää ohjaajan pallille istunut Christopher Nolan, joka tekee nyt ensimmäistä kertaa ison budjetin elokuvaa. Miten Mementolla läpimurtonsa tehnyt Nolan selviää persoonalliset piirteet kaavoiksi jauhavan tuotantokoneiston rattaissa?

Insomnian alussa Pacino saapuu työparinsa kanssa Alaskaan selvittämään nuoren tytön väkivaltaista kuolemaa. Laveat maisemakuvat ja taustalla vinkuva viulumatto viestittää katsojalle, että kyse on "aikuiseen makuun" tehdystä trilleristä. Pian selviää, että Pacinon roolihahmo ei olekaan yksioikoinen sankari, vaan rikollisia pakkomielteisesti jahtaava maanikko, jolle tarkoitus pyhittää keinot. Unettomuudesta kärsivä etsivä on sisäisen valvonnan hampaissa, ja laverteleva partneri uhkaa vielä tuhota miehen komean uran. Murhaajaa jahdatessaan valvetilan rajamailla hoippuva etsivä joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä vähemmän kauniit puolet.

Mementossa näyttelijät olivat ohjaajan pelivälineitä monikerroksisen tarinan kuljettamisessa. Myös Insomniassa on visuaalista ilmeikkyyttä, mutta sen juoni on huomattavasti tavallisempi murhatarina, jota näyttelijät päinvastoin hallitsevat. Al Pacinon valkokangaskarisma tuntuu nousevan lähes elokuvassa kuin elokuvassa etualalle. Robin Williamsin tähtikuvaa hyödynnetään myös taitavasti, sillä empaattisista rooleistaan tuttu viihdyttäjä näyttelee pahiksen roolia oikeastaan samoin maneerein kuin yleensä. Asiayhteys ja dialogi on vain erilaista. Yllättävä ja virkistävä suoritus ylisympaattisen rooliminänsä vangiksi jääneeltä näyttelijältä, jonka toivoisi ottavan lisää vastaavia riskejä.

Insomia on laadukas trilleri, joka pitää katsojan hyvin pihdeissään loppuun asti. Siis kaikin puolin hallittu kokonaisuus. Elokuvallisesti se jää kuitenkin kauas Mementon kerronnallisesta haastavuudesta. Pienet, mutta sitäkin harmittavammat kompromissit estävät sitä nousemasta todella muistettavaksi lajityyppinsä edustajaksi. Tällaiseksi vesittämiseksi on laskettava Pacinon viimeinen repliikki, joka on täysin turha ja alleviivaa tarpeettomasti jo muutenkin katsojalle välittyvää viestiä. Verrattuna esimerkiksi Sean Pennin surumieliseen Kunniasanalla-teokseen Insomnia kulkee lopulta aika tuttuja polkuja. Nolanille on kuitenkin annettava tunnustus, sillä hän on onnistunut tekemään varsin tavanomaisesta pohjamateriaalista omansa näköistä jälkeä. Muisti, muistot sekä unen ja todellisuuden sekoittuminen ovat tässäkin keskeisellä sijalla. Rikoselokuvan perinteen mukaisesti synnit on lopulta sovitettava.