Yön ritari valkokangas

Kerrataanpa hieman Batmanin historiaa elokuvassa. Batman on miljardööri Bruce Waynen alter ego, joka haluaa rangaista kaikkia vastaansa tulevia maailman rikollisia. Ensin olivat Tim Burtonin tunkkaisen kimurantit, mustaa huumoria sykkivät ensimmäiset kaksi osaa. Sitten tuli Joel Schumacherin kevyempää ohjausta, Val Kilmeriä ja George Clooneyä. Niitä hassutteluja ei tahdo mieli oikein muistaa, ja ehkä parempi niin. Vaikka 1960-luvun Bättis-tv-sarja olikin camp-henkinen olan takaa, ei kepeä viihdyttävyys elokuvissa toiminut.

Nyt eletään Batman-kronikassa Chris Nolanin kautta. Nolan ohjasi muun muassa omintakeisen Mementon vuonna 2000 ja jännän taikurielokuvan The Prestigen 2006. Batman Begins tuli vuotta aiemmin, 2005, ja Yön ritari on sille suoraa jatketta. Pois on huumori ja tummanpuhuva fantasia, tilalla kylmä teknologia ja kyyninen analogia läntisestä maailman menosta.

Gotham Cityssä paistaa realismin tavoin jopa aurinko, aiemmista osista poiketen, mutta se luo syvempää kulmaa pahan ja vain vähemmän pahan väliselle taistolle. Siitä koko elokuvassa on pitkälti kyse. Sankareita ei olekaan – tai jos onkin, ei perinteisessä mielessä samastuttavia. Sankaruuden moraali, ja itse sankaruuden olemassaolo, on tässä Batman-elokuvassa entistä tarkemmin problematisoitu.

Gothamia riivaa entiseen tapaan rikollisuus ja terrori. Batman (Christian Bale) taistelee sinnikkäästi alamaailmaa vastaan ja saa siinä apuja poliisi Jim Gordonilta (Gary Oldman), Wayne Enterprises -yhtiön tutkija Lucius Foxilta (Morgan Freeman), entiseltä heilaltaan, apulaissyyttäjä Rachel Dawesilta (Maggie Gyllenhaal) sekä kaupungin uudelta pelastajaehdokkaalta, syyttäjä Harvey Dentiltä (Aaron Eckhart), joka on myös Rachelin uusi poikaystävä. Tietysti mukana on myös vanha kunnon hovimestari Alfred (Michael Caine).

Entisten niljakkeiden ja hongkongilaisen läpimädän bisnesmiehen lisäksi Batmanilla ja koko kaupungilla on uusi, aiempaa arvaamattomampi ja maanisempi vihollinen, Jokeri (Heath Ledger). Jokeri järkyttää kaupunkia sairaalloisilla teoillaan, ja Batman joukkoineen on helisemässä. Elokuvalle siunaantuu varmaankin lisäarvoa – tai ainakin katsojia – lahjakkaan Ledgerin yllättävän ja äkillisen poismenon takia, joka tapahtui tämän vuoden tammikuussa.

Tiivistäen voisi sanoa näin: jos ei ole nähnyt Batman Begins -elokuvaa, on tämän elokuvan katsominen melkoista vyörytystä ja sekavaa asioiden ja henkilöiden vilinää. Jos edellisen osan onkin nähnyt, vaikutelma on pitkälti sama. Vauhti ja tapahtumien eteneminen on sitä luokkaa, että erityinen valppauskaan ei välttämättä auta. Leikkaus on häiritsevän rytmitöntä ja tarinan kehittely, tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, on sellaista naamalle heitettyä välinevarustelua, että se alkaa ärsyttää. Elokuvan alun ryöpytyksen jälkeen tahti hieman rauhoittuu, mutta se on silti aina vain seuraavan, uuden jännitteen kasvattamista.

Kun Batman Begins tutkaili Bruce Waynen lapsuutta ja keskittyi kaksoispersoonan identiteettikriiseihin, on Yön ritari turboahdettu teknologian ylistys, jossa ei tehoja säästellä. Se on jokseenkin uuvuttavaa, vaikka elokuvasta valopilkkujakin löytyy. Näyttelijöille ei rooleissa kauheasti syvyyttä anneta, mutta he selviytyvät vakuuttavasti karismallaan ja kypsyydellään. Nolanilla on lisäksi taito luoda elokuviinsa tunnelmia ja hahmoja, jotka iskevät jälkikäteen ja jäävät mieleen pyörimään.

Christian Bale on hyvästä yrityksestä huolimatta kalsea Batman/Bruce Wayne ja jää Gyllenhaalin ja Oldmanin varjoon. Morgan Freeman ja Michael Caine ovat tuttuja ja symppiksiä Luciuksena ja Alfredina, mutta Ledger tekee vahvimman roolin. Hänen Jokerinsa on aivan erilainen kuin Jack Nicholsonin vastaava hahmo Burtonin ohjaamassa vuoden 1989 Batmanissa: surullisen maaninen ja sadistinen yhtä aikaa, jotenkin salakavalampi ja epäsosiaalisen pimeä. Myönnän, että Ledgerin kuolema antaa viimeiselle roolille pienen säväyksen, mutta tokkopa hänen suorituksensa ketään kylmäksi jättää.

Yön ritari ei ole mikään hyvän mielen sankarielokuva ja täten se onkin melko uskollinen Frank Millerin Batman-sarjakuvalle. Se on synkkää yritystä taistella selittämätöntä ja perusteetonta pahaa vastaan, sinnittelyä pienen toivonkipinän puolella. Batman käy väsyttävää keskustelua itsensä ja läheistensä kanssa siitä, tarvitaanko häntä, pitäisikö hänen tulla pimeydestä esiin ja antaa sankaruuden asema jollekulle muulle. Hän kun joutuu kantamaan, ja toki kantaakin, vastuun monesta pieleen menneestä yritelmästä kitkeä rikollisuus Gothamista. Ja toisaalta Batman on yksin myös onnistumisen tunteiden kanssa. Hänen mielestään kaupunki ansaitsee sankarin, jolla on kasvot. Vasta tällöin voi todellinen sankaruus toteutua. Yksinäistä on yön ritarin elo, vaikka ympärillä ystäviä onkin.