Saltburn kotikatsomo

Englanti jos mikä on näennäistasa-arvon luvattu lumevaltio. Ihmisten erottelu on synnynnäistä ja sitä ei hevin henkilökohtaisilla ponnisteluilla tai suotuisilla ympäristötekijöillä muuteta. On rikkaita ja rikkaiksi halajavia taviksia. Eliitin voi päihittää kotikentällään metatason älykkyydellä tai löytämällä tarpeeksi hölmöjä höynäytettäviä.

Nuori Oliver opiskelee stipendin turvin Oxfordin yliopistossa. Hän joutuu hylkiöpiiriin ilman riittävää perhestatusta. Neuvokas Olli äkkää kampukselta tunnetun Cattonin vesan ja aloittaa systemaattisen lähentymisen. Pian Oliver saakin kutsun Saltburnin linnaan ja pääsee laittamaan mielistelybuusterinsa täysille rankoin seurauksin.

Sanotaan se nyt heti kärkeen: Prime Videossa julkaisunsa saanut Saltburn on harmittava epäonnistuminen Emerald Fenneliltä, joka pokkasi käsikirjoitus-Oscarin edellisestä elokuvastaan Lupaava nuori nainen (2020). Saltburnissa osaset ovat ikään kuin eri kokoa ja paria. Tarinassa on ideaa, kun sitä itsenäisesti pohtii, mutta kuvallinen toteutus on heikkoa ja kökköä.

Merkittäviksi tarkoitetut juonenkäänteet eivät säväytä millään tavalla, ja kokonaisuus maistuu loppumattoman suurelta homeiselta piimälimpulta. Kuvat on ylipimeytetty ja pölytetty turhan vaikeaselkoisiksi. Positiivisena puolena elokuvasta löytyy muutama aidosti inha kohtaus, jotka sopivasti laittavat mässypötsit kierroksille.

Myös näyttelijäsuorituksissa korostuu epätasaisuus. Päärooleissa olevat Barry Keoghan ja Jacob Elordi saavat hahmoihinsa luonnetta, mutta vanhempia esittävät Rosamund Pike ja Richard Grant lienevät käyneet Madame Tussaudilla henkilöohjauksessa. Niin epäuskottavan muovista on heidän työskentelynsä. Lupaavaa nuorta naista näytellyt Carey Mulligan menee hänkin aivan hukkaan turhassa täyteaktissa.

Ehkä hienovireinen satiiri ei aivan kaikilta osin auennut. Voihan brittiläisen yläluokan unelma ollakin päästä jälkikasvustaan eroon omia käsiä likaamatta, jotta jäljelle jäisi enemmän varoja lahjoitettavaksi köyhyydessä rypeville ex-siirtomaiden alistetuille kansalaisille. Brittien suurvalta-asema mahdollistui kolonialistisella riistolla, ei niinkään omien maa-alueiden vuokrauksella. Viimeinen nauru kohdistuu typeriin taviksiin, joiden elämäntehtävä on epätoivoinen luokkanousukkuus. Kuollutta satiiria, himmailtua jännitystä ja eltaantunutta huumoria. Kokonaisuus jää ontuvaksi.