Tähtipölyä

Elokuvan lajityypeistä tieteiselokuva mahdollistaa jopa hieman naiivit filosofiset pohdinnat ilman temaattisen uskottavuuden rapautumista. Tähtienvälisestä matkailusta ja alieneista huolimatta tieteiselokuvien keskiössä on lähes poikkeuksetta ihminen. Lajin mestariteoksissa ihmisyyden peruskysymyksiä on luodattu syvältä. Näistä merkkiteoksista on kuitenkin vierähtänyt vuosikymmeniä.

InterstellarDigitaaliaikana tieteiselokuvissa on keskitytty enemmän näyttävään tilpehööriin kuin sisältöön. Hyvätkin aikeet ovat hukkuneet humpuukiin, kun käsikirjoitus on alistettu visuaaliselle pöhölle. Pöhöstä kärsi muun muassa Ridley Scottin Prometheus (2012) eikä vitsaukselta välty Hollywoodin ohjaajaeliittiin nostetun Christopher Nolaninkaan scifieepos Interstellar (2014).

Lähtöasetelmaltaan Interstellar on mielenkiintoinen. Maa on pre-apokalyptisessa tilassa. Planeetan elinkelpoisuus on tiensä päässä ja ihmiskunnan toivo on löytää uusi koti tähtitaivaalta. Niin kauan kuin tarina pysyttelee maanpinnalla, tulevaisuusskenaario näyttäytyy puhuttelevan realistisena. Mutta. Samalla kun Matthew McConaugheyn esittämä päähenkilö lentää avaruuteen, lentää käsikirjoitus yhdessä Stephen Hawkingin Ajan lyhyen historian kera puppugeneraattoriin, joka suoltaa aineksista kahden tunnin verran tähtienvälistä hölynpölyä.

InterstellarNolan on luonut elokuvaansa näyttäviä miljöitä ja tiivistunnelmaisia tapahtumia. Samaa ei voi sanoa tarinan ja elokuvan sisäisen maailman logiikasta. Kummallisuuksia haukotellessa tulee ihmeteltyä, miten polttomoottoriautoilla ajellaan iloisesti pölymyrskyissä ilman, että hienojakoinen pöly tukkisi ilmansuodattimet tai miten avaruuspuvun kypärän kestävyys on kananmunankuoren luokkaa. Stilistiikalla ei ole toki merkitystä suurten teemojen kannalta, mutta huomion kiinnittyminen irrelevantteihin yksityiskohtiin kertoo tarinan heikkoudesta.

Varsinkin keskimmäinen tunti on Interstellarissa raskas ja kokonaisuuden kannalta vähämerkityksellinen. Loppua kohden elokuva ryhdistäytyy tarinan emotionaalisen otteen tiukentuessa. Osaamattomammissa käsissä lopputulema olisi ollut äitelää siirappia, mutta taidokkaasti Nolan eliminoi pahimman pateettisuuden. Toki riippuu paljon katsojasta, miten hän kokee elokuvan emotionaaliset painotukset.

InterstellarMaailmanpelastamisen melskeissä elokuvan keskeisin teema pureutuu vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen, joka kulminoituu ihmisyyttä määrittäväksi voimavaraksi. Vanhemman vastuu lapsesta ja lapsen luottamus vanhempaan laajennetaan perhekeskeiseltä mikrotasolta koko ihmiskunnan kattavalle makrotasolle. Vain vastuullisella ihmisellä on edessään tulevaisuus. Vastuuton ihminen jää tuijottamaan menneisyyteen ja pyyhkiytyy pois kyvyttömänä selviytyä evoluution elämänpyörästä, joka edellyttää kehitystä ja uudistumista. Tematiikan tärkeydestä ei voi olla erimielinen, mutta tarvittiinko viisauden kertomiseen kolme tuntia?

Interstellar on Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun (1968) väistämätön jälkeläinen. Älyllisessä haastavuudessa se on kuitenkin vain kalpea varjo esikuvastaan. Kunnianhimon, yrittämisen ja visuaalisen kerronnan puutteista Nolania ei voi syyttää. Käsikirjoituksen suhteen jalat olisi vain kannattanut pitää visusti maassa, sillä taiteen suomista vapauksista huolimatta tieteestä ei pidä tehdä viihteellisyyden käsikassaraa. Ei Nolan elokuvataiteentekijänä kuitenkaan epäonnistu. Elokuvan herättämät ajatukset pohdituttavat vielä seuraavanakin päivänä. Taide on tehnyt tehtävänsä.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,4 / 11 henkilöä