Vielä kerran, Batman
Identiteettiongelmat, synkkä, jopa dystooppinen maailmankuva, huolitellut henkilöhahmot, eksentriset arkkipahikset. Näistä aineksista on Christopher Nolanin Batman-trilogia keitetty. Liki kolmetuntinen Yön ritarin paluu päättää seitsemän vuoden ja kolmen elokuvan sankaruuden ja antisankariuden tutkielman, ja tekee sen vakuuttavasti.
Yön ritarin paluussa jatketaan samoissa teemoissa, joita kaksi edellistäkin sarjan elokuvaa, Batman Begins (2005) ja Yön ritari (2008), käsittelivät. Peruskuvio on jo kaavamaisen tuttu: Gotham Citya piinaa uusi terroristi Bane (Tom Hardy), joka johtaa rikollisjoukkoa viemäreistä käsin. Tarkoituksena on romuttaa koko kaupungin infrastruktuuri ja tuhota kaikki kirjaimellisesti. Bruce Wayne on vetäytynyt omaan eristykseensä rakkaan Rachelinsa kuoltua kahdeksan vuotta sitten. Syyllisyyden ja katkeruuden kantaminen tekemättömistä ja tehdyistä asioista sekä fyysinen rappeutuminen kahlitsevat Waynea ulkomaailmasta. Nuori poliisi Blake (Joseph Gordon-Levitt) saa kuitenkin osaltaan Waynen heräämään ja Batmanin palaamaan. Gotham Citylla, joka vain vaivoin erottuu silhuetiltaan New York Citysta, on taas hiukkasen toivoa.
Poliitikkojen ja vallanpitäjien korruptio ja apatia vaivaavat Gotham Citya Banen mukaan perinpohjaisesti, ja tätä hyväksi käyttäen Bane esiintyy kansan vapauttajana. Kapinaan ja rappioon lietsonta ja anarkismi anarkismin vuoksi ovat juonellisesti tuulesta temmattua, melko pohjustamatonta, elokuvan yleisesti käyttämää pahuutta. Vaikka kaikilla hahmoilla on taustansa, ei pahisten motiiveja jakseta liikaa ymmärtää. Terrorismi ja kaupungin tuhoaminen toimivat tietysti löyhänä metaforana viime vuosien tapahtumille niin New Yorkissa kuin Euroopassakin. Yhteiskunnallinen kritiikki jää hipomaan pintaa. Mukana on vielä ydinpommi, jotta toiminnallisia käänteitä olisi riittävästi.
Se, miten elokuvan juoni rakentuu, jättää tiettyjä asioita avoimiksi ja selittää toisia liikaa, voi tuntua huonolta käsikirjoittamiselta. Elokuvan synkkyys ja huumorintajuttomuus saattavat myös olla kerronnallisia rasitteita. Tuskin kukaan on enää Nolanin yhteydessä puhunut Batmaneista supersankarielokuvina, jos teki sitä Burtonin Batmanin (1989) aikanakaan. Lähes kolmituntinen kesto koettelee totisesti levottomimpia katsojansieluja. Mutta tämä kaikki on epäolennaista. Mikä häiritsi allekirjoittanutta Yön ritarissa, tuntuu nyt kasvavan kantavaksi vahvuudeksi. Nolanin kiistaton taito nostattaa tarinaa ja jännitettä on hengästyttävä. Itse ikääntyvä Batmankaan ei meinaa pysyä mukana. Elokuva on yhtä alkua, esileikkiä, jossa kurotaan asioita yhteen järkähtämättömällä itsetunnolla. Vasta loppupuolella havahtuu siihen, että tapahtumat ovat olleet käynnissä jo hyvän aikaa, eikä kelloa ole tullut vilkaistuakaan.
Kiihkeän tahdin keskellä jokainen kohtaus huokuu silti tarkkuutta ja pieteettiä. Mitään ei ole tehty hutaisten. Myös äänisuunnittelulla on tärkeä osa kohtausten ja jännitteen rakentamisessa. Stadionkohtauksessa ilmaa voisi leikata veitsellä, niin tiheä se on.
Kiihkeä syke tarkoittaa tässäkin toimintaelokuvassa väkivaltaa. Ikärajan saaminen alhaiseksi näkyy verettömyytenä, ikään kuin ampumisesta tai hakkaamisesta seurauksena olisi kivuton kuolema ilman muita fyysisiä vammoja. Tämä vastenmielinen laskelmointi istuu huonosti elokuvan muuhun sisältöön, semminkin kun 12-vuotiaat tuskin ovat riittävän kypsiä käsittelemään valkokankaan valtaavaa synkkyyttä ja pessimismiä.
Yön ritarin paluussa on kyse paljon muustakin kuin Bruce Waynen kouristeluista itsensä ja alter egonsa löytämisessä. Wayne/Batman on vain yksi muiden taiten rakennettujen hahmojen joukossa, jotka kuljettavat tarinaa sulavasti. Kaikilla heistä on luurankonsa kaapissa, halu pelastua ja pelastaa, kyseenalaisinkin motiivein.
Tämä harkittu taustoitus erottaa Yön ritarin paluun tusinatoimintafilmeistä. Gary Oldman poliisipäällikkö Gordonina nousee melkeinpä pääosaan kuten Yön ritarissakin, ja nuorta poliisi Blakea esittävä Joseph Gordon-Lewitt on vihdoin kasvanut aikuiseksi, vieläpä kiinnostavaksi näyttelijäksi. Anne Hathawayn Kissanainen on suoraviivaisempi ja mutkattomampi kuin Michelle Pfeifferin traaginen neurootikko aikanaan. Michael Caine tekee liikuttavan roolin vanhana Alfredina.
Bane taas eroaa Gotham Cityn ja Batmanin arkkivihollisena esimerkiksi Jokerista vahvalla fyysisyydellään. Siinä missä Jokeri pistää heikomman pään sekaisin psyykkisillä manipuloinneillaan, on lihaskimppu-Bane tylsempi ja yksioikoisempi vastustaja. Kummallisen maskin takaa Hardy välittää silti läpitunkevasti näyttelijäntaitojaan.
Mitään suurta sanomaa elokuva ei tarjoa. Juonellisen tökeryyden selättää kuitenkin taidokas kerronnallisuus ja tiheän ainutlaatuinen tunnelma. Yön ritarin paluulla on visuaalinen etulyöntiasema esimerkiksi viime vuosien Spider Man -elokuville. IMAX-tekniikalla ja filmille kuvattu elokuva ei hetkeäkään näytä halvalta tietokonepeliltä.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,9 / 12 henkilöä
Seuraava:
Matkalla
Kerouacin klassikkoromaanin filmatisointi on kuvallisesti näyttävä, mutta hengetön road movie.
Edellinen: Piranha 3DD
Piranha 3DD on edeltäjäänsä överimpi mutta myös paljon, paljon tylsempi.
Tällä viikolla
Uusimmat
- Parthenope – Napolin kauneus ensi-ilta
- Aleksi Mäkelä ja Häjyt 2 haastattelu
- Häjyt 2 ensi-ilta
- The Gorge dvd
- Risto Räppääjä ja kaksoisolento ensi-ilta
- A Complete Unknown ensi-ilta
- Pyhän temppeliviikunan siemen ensi-ilta
- Film-O-Holic supistaa toimintaansa
- Onnen asiamies ensi-ilta
- Isoäidin miljoonat ensi-ilta