Kaappari kotikatsomo

1960-luvulla lentokonekaappaukset tulivat toden teolla suuren yleisön tietoisuuteen. Esimerkiksi vuoden 1969 saldoksi jäi peräti 82 kaapattua konetta, enemmän kuin koskaan ennen tai koskaan jälkeen. 1970-luvulla tahti hieman väheni, mutta dramatiikkaa riitti silti. Esimerkiksi Idi Amin suojeli Ugandan Entebbessä konekaappareita, jotka kaappasivat matkustajakoneen vuonna 1976. Tilanne päättyi Israelin erikoisjoukkojen tyylipuhtaaseen vapautusoperaatioon ja Charles Bronsonin tähdittämään elokuvaan.

Mutta mitäpä ulkomaanelävien touhuista – tämähän ei koske Suomea. Näin on monesti Suomessa todettu, ja yhtä usein oltu asian suhteen väärässä. Asian osoitti konkreettisesti vääräksi entinen yrittäjä, alamäkeen työelämässä ja avioliitossaan joutunut Aarno Lamminparras. Lamminparras kaappasi Finnairin koneen 405 Oulusta Helsinkiin 30. syyskuuta 1978.

Tapahtumahetkellä Suomen ensimmäinen lentokonekaappaus tilanne oli sensaatiomainen ja järkyttäväkin. Lamminparras ei kuitenkaan ollut kovinkaan kaksinen konekaappari. Viinaa tiukasti naukkaileva ja sekavan oloinen Lamminparras oli melkoinen kovan onnen ritari, jonka vasemmalla kädellä toteutettu kaappaus ei olisi kuuna päivänä onnistunut ilman täysin amatöörimäisiä turvatoimia ja viranomaisten tupelointeja. Konekaappaus päättyi lopulta verettömästi ja suht onnellisesti yliampuvien ja elämää suurempien sattumuksien jälkeen.

Kaappari Lamminparras teki tahtomattaan myös palveluksen suomalaiselle yhteiskunnalle ja lentoturvallisuudelle. Vaikka esimerkiksi ohjaamoon pääsi vierailemaan vielä pitkälle 1980-luvulla ja kenties sen jälkeenkin, niin Lamminpartaan tapauksen jälkeen ei enää marssittu koneisiin kuin hollitupaan, ase kainalossa ja kenenkään mitään tarkistelematta. Jos kaappari Lamminparras ei olisi todellinen henkilö, hänet olisi pitänyt keksiä.

Kaikki kunnia kaappauksen asianomaisille eli uhreille, viranomaisille ja muille tahoille, mutta kyynisemmässä nyky-yhteiskunnassa olisi liki mahdoton ottaa vakavasti kaikkia niitä hämmentäviä vaiheita, joita tuolloin koettiin. Sen takia käsikirjoittajien ja ohjaaja Aleksi Mäkelän Kaappari-elokuvaan valitsema linja eli satiirinomainen kärjistys on hyvä valinta. Haudanvakavana draamana tai mahtipontisena trillerinä Kaappari olisi ollut tuhoon tuomittu idea.

Kaapparin sekä hänen panttivankiensa osalta tekijät kuitenkin viisaasti pienentävät satiirinappulaa. Panttivankien pelkoa ja ahdistusta ei olekaan syytä vähätellä, sillä oikeassa kaappaustilanteessahan kukaan ei voinut tietää, mihin lopputulokseen kaappaus päättyisi. Sen sijaan elokuvan terävin pilkkakirves iskee armotta seipään nielleisiin, jäykisteleviin viranomaisiin. Erityisesti täysin todellisuudesta vieraantuneet huippupoliitikot puuhaavat täysin omiaan. Tero Jartin pikarooli Kekkosena on hervottoman hauska ja osuva, samoin kuin Sorsan ja Väyrysen repliikit.

Ajankuvana Kaappari on mainio, ja se esittää kärjistyksen kautta yhteiskunnassa, sosiaalisessa kehityksessä ja elämäntavoissa tapahtuneet muutokset. Kummeli-fiilistä huokuva 1970-luvun muoti Kekkos- tai pilottilaseineen naurattaa hyväntahtoisella tavalla. Samalla teos muistuttaa siitä, että tottumukset vaihtuvat yllättävänkin nopeasti ja pysyvästi, vaikka monella on mielikuva menneistä vuosikymmenistä muuttumattoman staattisina kulta-aikoina. Enää ei esimerkiksi tulisi kuuloonkaan, että kuka tahansa kessuttelisi mielin määrin missä lystää tai että juuri ketään ei saataisi puhelimella kiinni, koska sattuisi olemaan pääsiäispyhä.

Kaappari välttää pitkälti suomalaisten komedioiden kirouksen eli halvan puskafarssin sekä ylikorostavan naamanvääntelyn. Päättömätkin repliikit lausutaan vakavalla naamalla deadpan-komiikan traditioiden mukaisesti. Lisätwistiä antaa se, että monet täysin järjenvastaiselta tuntuvat kohtaukset on otettu tosielämästä ja ne voi tarkistaa vaikkapa Lauri Puintilan kirjoittamasta Kaappari Lamminparras -tietokirjasta. Todellisuus on monessa tapauksessa tarua ihmeellisempää.

Monet elokuvat seisovat tai kaatuvat tärkeimmän päänäyttelijänsä mukana. Kaappari lentää Kari Hietalahden siivillä. Kerrankin päärooliin päässyt Hietalahti on sisäistänyt Lamminpartaan roolin ensiluokkaisesti. Hietalahti on roolissaan ilmeikäs ja eläytynyt. Ennen kaikkea Hietalahti tulkitsee Lamminparrasta sympaattisesti, oikeana ja aitona ihmisenä, jonka teot kenties ovat täysin absurdeja ja omintakeisia, mutta jonka motiivi kuitenkin kumpuaa syvästä henkilökohtaisesta ahdistuksesta ja tarpeesta näyttää pystyvänsä vielä johonkin. Hietalahden Lamminpartaan rikosta ei esitetä hyväksyttävässä valossa, mutta se esitetään ymmärrettävässä valossa.