Kotirauha valkokangas

Suomalaisista nykyohjaajista Aleksi Mäkelä herättää ehkä eniten ristiriitaisia ajatuksia. Itseoppineena ohjaajana Mäkelä on ollut tuottelias, sillä vajaan parinkymmenen vuoden aikana hän on tehnyt kymmenen pitkää elokuvaa, mikä on tarkoittanut teatteriensi-iltaa joka toinen vuosi. Vastaavaan tahtiin eivät muut ohjaajat ole pystyneet tai heillä ei ole ollut siihen mahdollisuutta. Myös elokuvien katsojaluvuissa Mäkelä on ollut ylivoimainen, sillä hän on vastannut sellaisista 2000-luvun yleisömenestyksistä kuten Pahat pojat (2003) ja Matti (2006).

Osittain Mäkelän tuotteliaisuuden ja menestyksen takaa löytyy tuottaja Markus Selin ja Solar Films, jonka hoviohjaajana Mäkelä on lähes koko uransa toiminut. Joku voisi veistellä Mäkelän olevankin vain Selinin juoksupoika, mutta tämä tuskin pitää paikkaansa. Vaikka useimmat Mäkelän elokuvat ovat olleet vauhdikkaan viihteellisiä, niin ei häntä ohjaajana voi minään palkollisena poropeukalona pitää. Mäkelä on elokuvillaan osoittanut Suomen mittapuussa hallitsevansa varsin hyvin toiminnallisen elokuvan, vaikka mistään visionääristä ei voikaan puhua, sillä opit on niin ilmeisesti imetty Hollywoodista.

Mäkelän aiempaa tuotantoa vasten Kotirauha vaikutti ennakkoon mielenkiintoiselta, sillä jo synopsiksen tasolla elokuvassa tuntui olevan enemmän sisältöä kuin hänen aiemmissa tämän vuosituhannen elokuvissa yhteensä. Saattaa hyvin olla, että Kotirauhan yhteiskunnallisuus on osin sattuman satoa, mutta suomalaista miestä Mäkelä on onnistuneesti käsitellyt aiemminkin. Häjyissä (1999) hän tavoitti pohjalaisesta uhosta ja mentaliteetista jotain hyvin olennaista ja Kotirauhassa suomalaista miestä luodataan entistä syvemmälle. Kotirauha onkin Mäkelän paras elokuva sitten Häjyjen.

Samuli Edelmannin vakuuttavasti tulkitsema Sami Luoto pyörittää pientä rakennusfirmaa. Kiinteistöjen hinnat olivat 2000-luvun alun jatkuvassa nousussa ja moni grynderi teki hyvillä tontti- ja talokaupoilla paljon rahaa ennen vuoden 2008 taloustaantumaa, jolloin kiinteistökauppa pysähtyi kuin seinään.

Samillakin menee hyvin ja tulevaisuus näyttää vielä paremmalta. Kun omaa pääomaa ei ole, julkisivua ja bisnestä pyöritetään velkarahalla. Ruletti pyörii siihen asti, kunnes talot eivät enää menekään kaupaksi. Seurauksena on kassavaje. Pankki ei myönnä lisälainaa ja palkat ja laskut jäävät varojen puutteessa maksamatta. Edessä on syöksykierre, josta Sami yrittää selviytyä kaikin mahdollisin keinoin. Hyvästä julkisivusta hän pitää viimeiseen asti kiinni. Ongelmia ei ole, kun niistä ei puhuta.

Mäkelän ja Marko Leinon yhteistyössä kirjoittama tarina kouraisee yrittämistä, velkaantumista ja suomalaista miestä syvältä. Ylivelkaantumisen, luotettavuuden ja valehtelun teemoja elokuva purkaa sen verran tarkasti, että mielleyhtymät Euroopan tämänhetkiseen talouskriisiin ovat ilmeiset ja jopa väistämättömät. Elokuvassa Samin isän, Reijon (Aake Kalliala), sanoissa on paljon viisautta: ”Kun laajensin firmaa, tein sen aina tuotolla en koskaan velalla.” Reijon viisauden soisi jalkautuvan todelliseenkin yritys- ja bisnesmaailmaan.

Niin kauan kuin tarina pitäytyy Samin ja hänen yrityksensä kujanjuoksussa, intensiteetti pysyy hyvänä. Mitä enemmän Samin perhekuvioita avataan, sitä rönsyilevämmäksi tarina muuttuu. Perheen piiristä löytyy lopulta liikaa tragedian aineksia, jotta tarinan fokus pysyisi riittävän terävänä loppuun asti.

Draaman kaari saavuttaa lakipisteensä runsaan tunnin jälkeen ja elokuvan viimeinen puolituntinen tuntuu pakolliselta laskettelulta loppuratkaisuunsa, joka suomalaisen mielenmaiseman huomioon ottaen olisi voinut olla pysäyttävämpikin. Toisaalta epävarmoina aikoina toivon ja valoisamman tulevaisuuden arvoa ei pidä vähätellä, vaikka se tarinan ja dramaturgian kannalta maistuukin hivenen siirappiselta.

Kuvalliselta kerronnaltaan Kotirauha etenee Mäkelän aiempien elokuvien tapaan varsin sujuvasti. Visuaaliselta tyylirikolta ei kuitenkaan täysin vältytä. Kohtauksessa, jossa Sami on perheensä ja veljensä kanssa äitinsä syntymäpäivillä, kameraa kierrätetään pöydässä levottomasti. Tavoitellun visuaalisen tehokeinon sijaan kuvalla kikkailu pistää silmään tyylirikkona muutoin tasapainoisessa ja realistisessa kuvailmaisussa.

Kokonaisuutena Kotirauha on kuitenkin vahva ja ajatuksia herättävä elokuva. Kotimaiseksi elokuvaksi se on yhteiskunnalliselta näkökulmaltaan poikkeuksellisen hyvin kiinni ajassaan. Elokuvan, kuten taiteen yleensäkin, pitää olla osa yhteiskunnassa käytävää keskustelua.